Papin rouva | Page 3

kaivannut kaikki
suurimmat kaipuunsa, täällä kaikista haikeimmin halunnut ystävää,
toveria ja rakkautta.
Nähdessään laivain aina noin salaperäisesti kulkevan ohitsensa, kehittyi
hänelle taikauskoiseksi varmuudeksi usko siihen, että elämä ei voi
ikäänsä kaikkeaan samalla tavalla jatkua ja että laineet kerran tuolta
tuovat hänelle edes jonkunlaisen toiveiden täytännön mukanaan. Hän ei
osannut ajatella, mitä se olisi ja vielä vähemmin kuka. Jotain
erikoisempaa sen vain tulisi olla. Mutta ei sieltä tullut milloinkaan
mitään eikä ketään.

Ja yht'äkkiä täytti se epäilys hänen mielensä nytkin. Eihän kirje ollut
ihan varma. »Jos tulen, niin tulen ensi perjantaina. Ellen silloin tule,
niin olen päättänyt viettää kesäni toisaalla.» Tietysti hän ei tule! Ja
paljas mahdollisuus tuosta sai hänet tavalliselle mielelleen. Hän vaipui
siihen samaan surumieliseen mietiskelyynsä, joka hänet aina valtasi
tällä paikalla. Tämä kesä tulee siis kai kulumaan niinkuin olivat
kuluneet kaikki entisetkin, ilman mitään vaihdosta. Elämä jatkuu
vanhaa latuaan, tulee syksy ja se kauhean ikävä talvi.
Aurinko kallistui hiljalleen länteen, sen valo tuli kylmemmäksi ja
alakuloisemmaksi. Tuuli heikkeni heikkenemistään, ja pienet lyhyet
laineet lipattivat hajamielisesti nuottakodan edustalla.
Monta kertaa oli hän tällä samalla sijalla tehnyt tilin elämästään,
muistellut ja tarkastellut sen alusta loppuun. Vaikkei hän sitä ollut
koskaan kenellekään puhunut, oli se pukeutunut ikäänkuin sanoiksi
hänen mielessään, Hän olisi osannut kertoa sen ulkoa samoilla sanoilla,
jos olisi ollut joku, joka olisi tahtonut sitä ymmärtäen kuunnella. Mutta
vaikkei sellaista kuulijaa ollutkaan, kertoi hän sen mielellään ja omaksi
helpotuksekseen--itselleen. Ympäristö sitä ainakin tuntui kuuntelevan
ja siihen osaakin ottavan.
* * * * *
Kuinka kirkkaasti muisti hän tuon sunnuntai-illan isänsä kotona ennen,
kun hän istui venheen kokassa rannassa ja haaveillen tarkasteli tyynen
veden pintaa, mihin kuvastui koko äärettömän korkea taivaan
kupukansi! Silloin seisoivat yht'äkkiä rannalla isä ja tuo nuori
ylioppilas, valkoinen lakki reippaasti takaraivolla ja matkalaukku
kupeella riippumassa. Ne nauroivat hämmästyneelle tytölle, joka
häpeissään kiiruhti edeltäpäin pihaan muistamatta tervehtiäkään
vastatulleita. Heillä oli kolmaskin mukanaan, apulaispapiksi tuleva. Ja
kun he saivat hänet rantaportilla kiinni ja isä heidät esitteli, niin oli
apulaisen käsi pehmeä ja vastenmielisen lämmin. Se toinen hymyili
ystävällisesti ja katsoi niin omituisesti suurilla, sinisillä silmillään.
Ja pian he sitten perehtyivät toisiinsa, jo samana iltana puheli se niin
tutunomaisesti ja oli niin viisaan ja etevän näköinen. Miten kauniita,

uusia asioita se tiesi ja kuinka ne silti tuntuivat tutuilta, niinkuin olisi
niitä kaikkia jo ennen itse ajatellut. Molemmat he tekivät kiusaa
apulaisesta, joka sekaantui puheisiin, mutta ei mitään käsittänyt. Hän
oli heistä naurettava ja vähän tyhmä. He soutelivat järvellä, kävivät
kirkon tornissa ja ihailivat avaraa näköalaa. Ylioppilas oli juossut
edeltäpäin ja avannut luukun. Hän seisoi siinä niin solakkana ja
miehekkäänä, pitäen luukun ovesta kiinni. Täytyi kumartua hänen
kainalonsa alitse ja seisoa kuin hänen syleilyksessään. Apulainen seisoi
alhaalla kirkonmäellä, ja ylioppilas huusi, iskien Ellille silmää:
»Kuinka sinä olet litteän näköinen siellä!» Valkolakin sametti hulmusi
kovassa, mutta lämpimässä etelätuulessa, hän oli hän oli niin kaunis ja
reipas. Hän puhui, innostui ja osoitteli kädellään kauas eteläisiin
maisemiin, »jonne aatos aina pyrkii.» Hän näytti tahtovan siinä
paikassa sinne lentää, ja Elli kuvitteli, että he lentävät yhdessä.
Mutta hän lensikin sinne yksin, ja Elli jäi kuin siivetön lintu seisomaan
verannalle, itkeytyvät kasvot lasia vasten. Kuinka karvas oli nielaista
tuo kyynel! Kuinka se aina tätä muistellessa pyrki kohoamaan
takaisin...! Hän istui rattailleen, ja hevonen kiskaisi juoksuun. Hän
kohotti lakkiaan ja katosi maantien pölyyn.
Kuinka hän silloin olisi äärettömästi kaivannut lohduttajaa, jonka
rinnalla olisi voinut itkeä surunsa. Mutta sellaista ei hänellä ole
koskaan ollut. Metsän puut ja järven rannan loiskivat laineet ne olivat
hänen uskottunsa silloin niinkuin nytkin. Ja lehtoon, koivikkolehtoon
järven rannalle, jossa pohjatuuli puhalteli, hän silloinkin sijoitti
yltäkylläisimmän onnettomuutensa.
Kun hän sieltä palasi, silmänsä kuiviksi itkettyään, alkoi apulaispapin
kosinta. Se oli käynyt pian, mutta hän ei vielä tänäkään päivänä voinut
käsittää, kuinka se sittenkin oli niin käynyt. Hän muisti vain erään
keskustelun, joka hänellä oli ollut äidin kanssa ja jossa tämä luultavasti
oli sanonut omankin elämänsä salaisuuden: »Onhan se hyvä ja
kunnollinen mies. Jonkun kanssahan sinun täytyy sinunkin kerran
mennä naimisiin ja saada turvaa maailmassa.»--»Jos menen, niin
menen jonkun kanssa, jota oikein rakastan.»--»Sinä, tyttö parka, et
tiedä, että maailmassa tyttö hyvin harvoin saa sen, jota hän oikein

rakastaa. Usein saa hän tyytyä siihen, jota voi sietää.»--»Mutta kuinka
voi elää naimisissa, jos ei rakasta?»--Äiti hymyili surullisesti:--»Saa
luvan voida ja näkyy sitä voivan.»
Ja näkyyhän sitä voineen.
Ajatellessaan elämäänsä näinä viitenä vuotena--vai lieneekö niitä ollut
kuusikin, ei niistä tullut niin lukua pidetyksi--ei hän voinut ymmärtää,
kuinka ne olivat kuluneet. Viikot ja kuukaudet olivat menneet melkein
mitään jälkeä jättämättä, niinkuin tippuu pisara pisaran perästä
tuhuttavana sadepäivänä ja putoaa hiekkaan niin hitaasti ja
hermostuttavan yksitoikkoisesti. Hän oli tottumistaan tottunut ja
herjennyt jo muutostakin odottamasta.
Siihen se päättyi hänen mietiskelynsä, tähän sisällöttömään
nykyisyyteen. Monta kertaa oli hän uudistuksia kuvitellut, mutta ne
kuvittelut eivät vielä koskaan olleet toteutuneet. Eikä hän niitä nytkään
tahtonut uskoa. Hän oli melkein varma siitä ja tahtoi vakuuttamalla
vakuuttaa itselleen, että kaikki jää entiselleen ja että venhe tulee tyhjänä
takaisin. Tietysti.