Papin rouva | Page 2

ei se
häntä huvittanut, hän teki sen virallisesti ja koneellisesti. Teki vain
kaikkein välttämättömimmän.

Mutta nyt hän meni puutarhaan ja keräsi siellä kukkaskimpun. Ruohoja
ja kukkia valikoidessaan tuli hän selville sen aatteesta. Vaatimaton ja
yksinkertainen sen tulisi olla, niin ettei sitä ensi silmäyksellä
huomattaisi. Mutta hieno väriltään niinkuin metsäkukka, johon kun
sattuu silmä, se sitä kauan tutkii. Hitaasti ja huolellisesti kokosi hän
siihen enimmäkseen heiniä ja taittoi sitten ruispellosta aidan ylitse
heilimöivän tähkän. Hän tarvitsi siihen sinistä ja oli jo ottamassa
lemmenkukkaa, mutta hylkäsi sen ja sijoitti ruiskukan sen sijalle. Mutta
mistä saisi hän siihen tuoksun? Hän otti muutamia reseedoja ja pisti ne
heinien väliin piiloon.
Saatuaan kukat mielensä mukaan toisiinsa sointumaan vei hän ne
yliskamariin, joka varta vasten oli laitettu vieraan asuttavaksi. Hän oli
kannattanut sinne keinutuolin ja uuden pöydän ja vienyt
vaatevarastostaan sinne parhaat ja uusimmat vuodetarpeet. Ikkunan
eteen oli ripustettu hänen omat kutomansa, ennen käyttämättömät
uutimet, pöytä oli katettu valkoisella liinalla, ikkunaan tuotu eläviä
kukkia salista, hankittu uudet naulapuut ja kirjahylly. Vuoteen taa
seinälle oli ripustettu suuri ryijy ja tuomen oksia pistelty seinän
rakoihin.
Mihin paikkaan panisi hän kukkasvihkonsa? Ei keskelle pöytää, ei niin
näkyvälle paikalle. Johonkin kulmaan, josta se olisi löydettävä. Uunin
reunan kupera oli kaikista sopivin paikka, ja siihen hän sen jätti. Nyt
vasta hän huomasi, että siinä olivat hänen pukunsa värit: harmaa ja
sininen.
Tuleekohan hän täällä viihtymään? ajatteli hän katsoessaan ulos
ikkunasta peltojen ja järvien yli.
Hänhän oli minun ensimmäinen oikea rakkauteni ja ensimmäinen suuri
pettymykseni. Ja nyt hän tulee tänne ja on täällä jo tänä iltana!
Säikähtäen omia ajatuksiaan kiiruhti hän alas vinniltä. Mutta
nähdessään huoneet aivan uudessa kunnossa täytyi hänen nyt myöntää
itselleen, mitä varten hän näin oli ollut puuhassa koko päivän. Hänen
täytyi tunnustaa, että hän ainakin tahtoi tehdä erityisesti edullisen
vaikutuksen. Niin, ja olihan hän täältä kaukaa seurannut hänen retkiään

sanomalehtien avulla. Milloin hän oli suorittanut tutkinnon, milloin
esiintynyt puhujana isänmaallisissa juhlissa, saanut yliopistolta
matkarahan ja matkustanut ulkomaille. Hän oli pannut mieleensä hänen
osoitteensakin Pariisissa. Siellä hän oli ollut kauan kadoksissa, kunnes
taas tänä kevännä hänen nimensä oli niiden joukossa, jotka olivat
palanneet kotimaahansa. Joskus hänestä oli täälläkin puhuttu, hänellä
oli vanhassa pappilassa tovereita, jotka hänet tunsivat. Elli oli
kuunnellut, mutta ei itse virkkanut mitään. Hän pelkäsi, että hänen
äänensä hänet pettää. Ja kuinka hän kuitenkin oli saanut
välinpitämättömästi sanotuksi: »Vai niin, tuleeko hän tänne...», kun
hänen miehensä ilmoitti hänen tulostaan eilen.
Kaikki oli laitettu valmiiksi, ei ollut enää mitään toimittamista, vasta
parin tunnin kuluttua tulee laiva, ja yht'äkkiä ei hän tiennyt, mihin hän
sitä ennen ryhtyisi.
Mutta onhan hänellä tuo tavallinen jokapäiväinen retkensä tähän aikaan
vuorokaudesta. Kuinka monta kertaa hän onkaan sen tehnyt!
Rakennuksen päädyn ympäri, jonne mennessä portti narahti joka kerta
niin aivan samalla tavalla. Siitä sitten hiekoitettua käytävää kukka- ja
hernepenkkien välitse toiselle portille, joka oli ruispellon halki
kulkevan piennartien päässä. Laimea tuuli puhalteli lauhkeasti järveltä,
siellä oli tummat metsäiset saaret ja niemet ja niiden takana kaukana
sininen, häämöttävä manner. Muutaman saaren päästä kiilsi valkoinen,
kolmikulmainen merimerkki, jonka ohitse laiva kulki. Ja tässä kohosi
ruispelto kahden puolen tien. Hän peittyi melkein päätään myöten sen
suojaan, ja tätä tietä laskeutuessaan tunsi hän itsensä aina niin
rauhalliseksi ja turvalliseksi, niinkuin se olisi vienyt hänen omaan
erityiseen maailmaansa, jossa kukaan ei kyennyt häntä häiritsemään.
Sillä pihasta katsoen ei kukaan voinut nähdä häntä tänne. Hänen
miehensä huoneen ja keittiön ikkunat antoivat kaikki pihalle päin. Eikä
tänne rantaan juuri koskaan ollut kenelläkään asiaa. Koko tämä puoli
oli ikäänkuin hänen omaansa, hänelle itselleen pyhitettyä.
Kaksi veräjäpuuta hän pudotti alas ja pistäytyi niitylle. Leveämpi polku
vei siitä suoraan rantaan. Hänen oma, kapea polkunsa poikkesi
vasemmalle ja vei lehdon läpi nuottakodalle niemen nenään. Siinä oli

pykälä kalliossa, ja siihen hän istuutui, selkänsä takana koivu ja
edessään aava ulappa.
Tästä oli hän jo monena kesänä kenenkään tietämättä katsonut ulos
maailmaan. Ja maailmaan katsomisekseen kutsui hän laivain ohikulun
katsomista tuolla kaukana, josta hän tyynellä säällä kuuli niiden koneen
tykytyksen ja näki niiden vilahdukselta siirtyvän toisen niemen suojasta
toisen taa. Se oli ainoa yhteys, mikä hänellä oli ulkomaailman kanssa,
sen suuren ja salaperäisen, jota hän pienestä tytöstä saakka oli
haaveksinut, josta hän kirjoissa oli lukenut ja jossa hän uskoi ihmisten
elävän rikasta, täyteläistä ja onnellista elämää.
Ja vielä sittenkin, kun laiva oli mennyt ohitse, jäi hän siihen iltaansa
lyhentämään. Hän odotti laineita, jotka pitkän aikaa sen jälkeen, kun
viimeinen savun kiemura oli haihtunut ilmaan, vyöryivät sieltä
verkalleen, huojahduttivat ruohistoa ja valkeana vaahtona kohisten
murtuivat rantakiville hänen jalkojensa juureen.
Aivan sattumalta oli hän tullut tämän paikan keksineeksi eräänä iltana
rantoja pitkin harhaillessaan. Toisen kerran tuli hän uteliaisuudesta,
lapsellisesti siitä hauskuutettuna, sitten se muuttui tavaksi ja lopulta
melkein jokapäiväiseksi tarpeeksi. Yksinäisyydessään hän pyhitti
paikan omille haaveiluilleen.
Ja täällä hän oli elänyt sekä onnellisimmat että onnettomimmat
hetkensä. Onnellisimmat siksi, ettei kukaan häntä häirinnyt ja että hän
sai olla yksin. Onnettomimmat, sillä täällä voi tuo sama yksinäisyys
kaikista enimmän häntä painaa. Täällä hän oli