Papin rouva

Papin rouva, by Juhani Aho

The Project Gutenberg EBook of Papin rouva, by Juhani Aho This
eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with almost no
restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it
under the terms of the Project Gutenberg License included with this
eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Papin rouva
Author: Juhani Aho
Release Date: October 6, 2004 [EBook #13663]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK PAPIN
ROUVA ***

Produced by Tapio Riikonen

PAPIN ROUVA
Kirj.
Juhani Aho
WSOY, Porvoo, 1920.

Tässä teoksessa tavattavat päähenkilöt ovat jo esiintyneet »Papin
tyttäressä.»
Motto: »Älkää hänt' unelmass' edes nähkö, ettei hänen silmäns' iskisi
teihin, ja katse, jok' ei mene mielestä koskaan, hiljaa vaivaavaks
okahaks näin jäis sydämeenne.»
(Johannan sanat Hannalle Runebergin »Hannassa»)

I.
Viheriäisten peltojensa keskessä punoitti pieni pappila järven rannalla
pitkän lahden pohjukassa. Ilta-auringon valaistessa näkyivät sen
valkoiset ikkunanpielet kauas suurelle selälle, jossa kulki iso valtaväylä
etelästä pohjoiseen. Säännöllisesti kulkivat siitä ohitse suuret
matkustajalaivat ylös ja alas, mutta lähimpään kaupunkiin oli päivän
matka. Kun pitäjän laivasilta oli lähellä kirkonkylää toisella puolella
pitkän niemen, eivät laivat tänne koskaan poikenneet. Jos joskus oli
joku menevä tai tiettiin olevan varma tuleva, niin noudettiin tai vietiin
se venheellä, jolla soudettiin väylälle. Pappilan lahti jäi sentähden
syrjään suuren maailman valtatieltä ja sen ihmisvirralta. Ainoastaan
joku harva hajamielinen matkustaja saattoi silloin tällöin sattumalta
ojentaa tänne kiikarinsa ja kysäistä peränpitäjältä, kantta pitkin
kävellessään:--»Mikä on tuo punainen talo tuolla kaukana'»--»Se
kuuluu olevan tämän pitäjän kappalaisen virkatalo.» Jos hän oli
elämäänsä uupunut ja surumielinen, voi hänelle ehkä tulla ohimenevä
ajatus:--»Se näyttää niin rauhalliselta tuo paikka ... siellä olisi ehkä
onnellista asua.»
Ja jos sitä järveltä päin lahden pohjaan soutaen läheni, niin näytti siinä
pysyvänkin tuo ensi silmäyksen vaikutus.
Suuren selän jyrkät ja synkät rannat, jotka kasvoivat vain kanervaa ja
pientä petäjikköä, muuttuivat täällä lempeiksi luhtaniityiksi, jotka
tuolla täällä synnyttivät pyöreitä pajupensaita ja joita reunustivat

pehmoiset koivu- ja haapalehdot. Taampana kohoava kivikkomäki,
jonka harja kasvoi läpikuultavaa metsää, pisti paikoitellen juurensa
niittyjen alaitse ja ilmaantui veden rajassa avopääksi kallioksi tai
valkoiseksi hiekkarannaksi, jonka edustalla silloin nuokkui harva
ruohikko jyrkkäyksen rintaan.
Pappilan ranta oli pienoisen niemen kainalossa. Siinä oli saunarakennus
kallioisella perustuksella, alempana uimahuone ja venhevalkama ja
hiukan ulompana niemen kärjessä vanha nuottakota. Saunan seinämällä
oli rivi verkkokeppejä ja uimahuoneen vieressä kolme venhettä, joista
yksi valkoisensiniseksi maalattu hohti rannasta kauas ohi soutavan
silmään.
Rannasta vei ruispellon halki polku itse pappilaan, joka siellä vähän
ylempänä tuuheiden, korkeiden koivujensa keskessä paistoi kuin
mansikka mättäästään.
Koko tuossa maisemassa oli jotain omituisen pehmoista ja vienoa, joka
tuntui tuoksahtavan esiin jokaisesta sen pienimmästäkin poimusta. Tuo
pienoiskokoinen uimahuone valkoisine hiekkaan laskeutuvine
portaineen, vaaleansininen venhe, joka kaarevan sulavana lepäsi omilla
siloisilla teloillaan, ruispelto polkuineen, vatukko aidan varrella, tuo
kukkaspuutarha pellon ja rakennuksen välillä ja etupäässä itse
rakennus--se oli kuin hienon naiskäden muodostelemaa.
Mutta samalla lähti siitä kuin aavistus jostain selittämättömästä
surumielisyydestä. Hiljaisena, tyynenä ja vähän viileänä iltana tuntui
siltä, kuin olisi sen asukkaan pitänyt istua käsi posken varassa, pää
alakuloisesti kallellaan, mielessä joku salainen, sanaton kaiho. Laineen
loiskina se ehkä toi tämän tunnelman, ehkä myöskin haavanlehden
lepatus tai päivän heijastus ikkunoihin, joiden takana ei näkynyt liikettä
eikä kuulunut lapsilauman iloista mellakkaa; eikä sitä kuulunut
pihamaalla, ei pientarilla eikä rantahiekalla. Ainoastaan silloin tällöin
avautui joku ovi, narahti puutarhan portti, ammahti lehmä tai ynähti
vasikka, kuului soutua järvellä tai askeleita puutarhan hiekassa. Sillä
välin saattoi olla niin äänetöntä, niin liikkumatonta ja kuollutta, että
arka sorsa uskalsi uittaa poikueensa venerantaan ja käki lentää
kukkumaan puutarhan aidan seipääseen.

Talon nimi oli Tyynelä.
* * * * *
Oli iltapäivä keskikesällä, alkupuolella heinäkuuta.
Muutamia päiviä sitten oli pastori Aarnio saanut kirjeen vanhalta
ylioppilastoveriltaan Olavi Kalmilta, joka oli ilmoittanut saapuvansa
laivalla tänään ja tulevansa hänen luokseen kesäänsä viettämään. Sen
johdosta oli hän lähtenyt venheellä laivaa vastuuseen.
Elli, hänen vaimonsa, oli jäänyt kotiin järjestämään taloa siihen
kuntoon, kuin harvinaisen vieraan saapuminen vaati.
Koko päivän oli hän puuhannut siinä toimessaan, puhdistellut
huonekaluja, järjestellyt kirjoja salin pöydällä, muutellut hiukan kuvia
albumissaan, laitellut uutimia uusiin poimuihin, pyyhkinyt tomun
kukkain lehdiltä ja asettanut verestä vihreää vaaseihin. Sitten oli hän
siistinyt oman pukunsa, viivähtänyt hetken aikaa peilin edessä ja
katsellut siinä kasvojaan ja vartaloaan.
Pitkään aikaan ei hän ollut sitä tehnyt. Siitä oli kauan, kun hänellä siitä
oli ollut mitään hauskuutta. Ja hiukan uteliaasti hän nyt silmäili vähän
vaaleata muotoaan ja solakkaa, vielä neitseellisen jäntevää vartaloaan.
Moneen vuoteen ei hän ollut muistanut sitä, mitä hänestä joskus oli
sanottu, että hän oli miellyttävä, melkein kauniskin. Ketä varten? Miksi
hyväksi? Miehensä vuoksi ei hän muistanut itseään häihinsäkään
koristelleensa. Muut ne olivat sen tehneet. Siitä oli muuten viisi vuotta,
viisi pitkää vuotta.
Ja nyt hän yht'äkkiä oli taittanut kukan ja kiinnittänyt sen rintaansa. Ja
peräytyen peilin luota muutti hän sitä pari kertaa, ennenkuin se hänen
mielestään oikein tuli paikalleen.
Tämänpäiväinen puuha oli tuntunut hänestä hauskalta. Tavallisesti