Papin perhe; Hän on Sysmästä; Spiritistinen istunto | Page 4

kuullen sinä tuosta kerskaat?
MAIJU (kietoo käsivartensa Elisabethin kaulaan) Mamman kuullen.
JUSSI. Eikä mamma virka mitään?
MAIJU. Ei mitään.
ELISABETH (hymyillen). Mitäpä se auttaisi.
MAIJU. Mamma ei ole vaarallinen. Mamman kuullen saa puhua jos mitä. Toista pappa--
JUSSI. No niin, hän--?
MAIJU. Pappa on semmoinen luja prinsiippi-ihminen, niinkuin tiedät.
ELISABETH. Jotako mamma ei ole?
MAIJU. On, on, tietysti, onhan mammakin. Mutta mamma on niin herttainen ja hyvä
samalla.
JUSSI. Jotako pappa ei ole?--Maiju rukka, sinä puhut itsesi pussiin vähän väliä.
MAIJU. Kuinka sinä olet ilkeä? En puhu enää mitään, koska tartutaan kiinni jok'ainoaan
sanaan.
HANNA. Se on niin Jussin tapaista. Mutta elä ole milläsikään, kyllä hän siltä on hyvä
poika.
JUSSI. Poika? Olenko minä poika?
MAIJU. Sekös pisti!
JUSSI. Muistaakseni olen neljä vuotta sinua vanhempi, Hanna.
HANNA. (hymyillen). Saatatpa olla, ei sitä kaikin ajoin luulisi.
MAIJU. Tytöt näetkös kun kehittyvät aikaisemmin.
TEUVO. Hyvä, hyvä! Mitä osaat sanoa siihen, Jussi?
JUSSI. Olkaa jo vaiti!
MAIJU. Niin että meitä oikeastaan--voi pitää veljeämme vanhempina.
JUSSI (yrittää ottaa häntä syliin). Sinuakinko?--Pikku lasta.
MAIJU (pujahtaa pois). Eläs! Minä en olekaan enää mikään »pikku lapsi». Mamma sen
sanoi juuri tänään. Ja kohta saatte nähdä--
JUSSI. No, hei! Mitähän nyt tapahtuneekaan?
MAIJU. Kohta saatte nähdä, että minulla on enemmän itsenäisyyttä kuin yhdelläkään

teistä.
TEUVO. Ahaa--emansipatioonia!
JUSSI. Varjele taivas! Joko rupeavat lapsetkin elämöimään! Eikö meillä ollut ihan
tarpeeksi naiskysymyksessä?--
MAIJU. Jussi! Malta sinä
JUSSI. Teuvo,--tule. pois! Muuten joudumme ojasta allikkoon,-- naiskysymyksestä
Helsingissä laps'kysymykseen täällä.
MAIJU. Minä en ole mikään lapsi, kuuletko sinä--
JUSSI. Tule, tule--
TEUVO (seuraa). Aivanko todella--?
ELISABETH. Ei, mutta--Jussi! Mihinkä nyt?
JUSSI. Peseytymään, mamma. Ja tavaroitamme korjaamaan.
ELISABETH. No niin! Minä tulen näyttämään teille laatikot, joihin saatte panna
vaatteenne. (Menevät eteiseen.)
MAIJU. Ähä! Täytyipäs Jussin ottaa käpälämäkeen. Täytyipäs, täytyipäs!
HANNA. Anna heidän mennä, ja tule sinä kertomaan, mitä kaikkea täällä on tapahtunut
sill'aikaa!
MAIJU. Mutta johan sinä sen kuulit! Ei mitään! Ei tuon taivaallista!-- Sinulla tuota lienee
kertomista. Sieltä suuresta, avarasta maailmasta! Voi, jos pääsisin minäkin--! Niin,
kuule--on minulla sentään jotain. Jotain kumman kummaa. Mutta hst! se on suuri
salaisuus.
HANNA. Koskeeko meidän perhettä?
MAIJU. Koskee, tiedätkös. Meidän perhettä se juuri koskeekin.
HANNA. Mitä se sitten on? Voi, Maiju, sano pian!
MAIJU. Jotain hyvin, hyvin merkillistä. Sinä et voi aavistaa--
HANNA. Elä nyt kiusaa minua. Kerro jo!
MAIJU. Uskallankohan? Sitä,--näes, ei tiedä vielä yksikään ihminen, muuta kuin minä
itse. Sano, osaatko olla vaiti?
HANNA. Vielä kysyt. Tiedät sen entiseltäkin.
MAIJU.. Hst! Elä puhu niin kovaa! Ettei vaan kukaan kuulisi. Odotas, kun katson, eikö
ole Martha tuolla oven takana. Hän siellä seisoo välistä kurkkimassa. (Katsoo ruokasaliin.)
Eipä ole. No niin korvas auki, nyt, sen sanon: (juhlallisessa asennossa)--minä aijon
mennä teaatteriin. Ruveta näyttelijäksi, ymmärrätkös.
HANNA. Sinä? Elä nyt!
MAIJU. Olen jo kirjoittanut tohtori Bergbomille ja odotan vastausta mitä pikimmin.
HANNA. Mutta, Maiju) Sinä narraat?
MAIJU. Uskot tai et.--Minä en narraa.
HANNA. Mitä sinä ajattelet? Tietääkö mamma?
MAIJU (heittäytyy sohvaan). Ei, herran tähden, ei tiedä kukaan, johan sen sanoin. Ja sinä
et saa hiiskahtaa sanaakaan, et ainoallekaan ihmiselle, muista se! Sitten vasta ilmoitan
papalle ja mammalle, kun kaikki on selvillä. Huuh uuh--tulkoon silloin koko myrsky yhtä
haavaa.
HANNA. Hepä kieltävät jyrkästi, siitä voit olla varma.
MAIJU. Kieltäkööt! Minä menen sittenkin.
HANNA. Ja milloin olet tuon päähäsi saanut?
MAIJU. Oöh, se on siellä pyörinyt jo kauvan aikaa. Siitä saakka, kun koulussa kerran

Lucie-juhlana näyteltiin »Prinsessa Törnroosaa», ja minä siinä onnistuin niin hyvin, että
kaikki ihmettelivät. Pappa oli vihainen, kun sai sen tietää, ja iski johtajattaren kimppuun
kuin syötävä--
HANNA (hymyillen). Herra ihme, kuinka sinä puhut!
MAIJU. Mutta »hast du mein kirjavajalkainen vasikka gesehen», se oli liian myöhäistä:
minä jo tiesin, miksi minä olin luotu, ja mikä minun tehtäväni tässä elämässä on!
HANNA. Tuosta ainoasta kerrasta sen päätät?
MAIJU. Ei, laps' kulta, minä olen sen jälkeen näytellyt joka päivä.
HANNA. Näytellyt? Missä? Kenen kanssa?
MAIJU. Yksikseni, täällä kotona. Tai oikeammin näiden kasvien ja huonekalujen kanssa.
Tuo ficus tuolla on tavallisesti ollut rakastajana.--Komea rakastaja--eikö totta?--Ja se on
minulle niin uskollinen--ihan niinkuin minäkin sille.
HANNA. Kyllä olet lapsellinen!
MAIJU. Ajatteles, mitä tapahtui kerran. Minä näyttelen Juliana puutarha-kohtauksessa.
Olen nostanut tään nojatuolin pöydälle ja kiipeän sinne ylös. Karmi on ikkunalautana ja
ficus seisoo Romeona alhaalla lattialla. En kuolemakseni tiennyt että pappa oli kotona.
Deklameeraan sitten innoissani:
"--Oi, armas Romeo, jos lemmit, niin se suoraan lausu; tai jos liian pian voitetuks' mun
luulet, rupean tylyks', häijyks', kiellon annan, kun kosit; muuten en, en millään lailla."
--En kuule ensinkään, kun pappa avaa oven ja seisoo takanani. »Mitä kummaa sinä täällä
vehkeilet?» kaikuu karskea ääni takanani. Minä alas semmoista hamppua, että olin
päälleni lentää.
HANNA. Noo? Ja sitten?
MAIJU. Ei sen enempää.--Nostin kauniisti Romeoni paikoilleen tuonne ja hajoitin
balkongin.
HANNA (nauraa).
MAIJU. Sinä vaan naurat. Mutta annahan olla, minusta vielä tulee jotain. Jotain suurta!
HANNA (vakavana). Elä, Maiju rakas, kuvittele liikoja. Jos hyvinkin petyt,
MAIJU. Ole vaiti, minä en pety.
HANNA. Sen on moni tehnyt, ja monen elämä