Panu | Page 8

asetamme nämä muut.
He alkoivat purkaa ja tyhjennellä lattialla olevia matkalaatikoita
levitellen penkeille, tuoleille ja pöydille kapineita, jotka Kaarinasta
olivat toiset toisiaan somempia. Sieltä löytyi posliiniastioita, lasisia
kuppeja, hopealusikoita ja vaatteita, kaikki rouvan myötäjäistavarat,
koko hänen entisen neitokammionsa sisustus Turusta, jotka hän oli
jättänyt sinne, mutta jotka hänen ystäviensä toimesta oli kelin tultua
lähetetty tänne hänen synkkää sydänmaan elämäänsä valaisemaan.
--Kylläpä te olette rikas! huudahti Kaarina silmät säteillen. Ei
saksoillakaan ole niin paljon koreita kaluja kuin teillä. Menettekö

markkinoita katsomaan?
--En tiedä. Onko tullut paljon väkeä?
--Koko aamun niitä on hiihtänyt ja poroilla ajanut. Äsken kun messuun
menin, tuli Korpivaaran Panukin miehineen.
--Kuka hän on?
--Ettekö tiedä, kuka on Korpivaaran tietäjä? Sillä on erilaiset vaatteet
kuin muilla ... se laski juur'ikään suksillaan kirkkoharjun rinteestä ja oli
vähällä kaataa pastorin, mutta kaatuikin itse. Jos minkä vielä tekee, kun
kirosi pahasti.
--Minkä hän tekisi?
--Mene tiedä, minkä tekee velho. Pastori sen taitaa teille paremmin
selittää kuin minä. Mutta osaa ne tehdä hyvääkin, kun tahtovat. Vouti
oli äidille sanonut...
--Mitä on vouti äidillesi sanonut?
--Eihän se paljon mitään ... paremminhan sen pastori tiennee.
--Sano nyt sentään, mitä vouti on sanonut.
--Korpivaaran Panu osaa parantaa tauteja, mutta paha vie sen sielun,
jonka ruumiin se parantaa.
--Voutiko niin sanoi?
--Ei, vaan pastoripa.
--Tietääkö Kaarina ketään, jonka hän on parantanut?
--Ka, voudin emännän paransi toisilla markkinoilla, kuiskasi Kaarina.
--Mikä häntä vaivasi?
--Heittäjä nakkeli välistä monta kertaa päivässä niin, että oli koko
ruumis sinelmillä, eikä se siihen saanut apua parhailta Ruotsin
tohtoreiltakaan, kun oli tauti panentatauti ... niin kun sitten tuli takaisin
tänne kuolemaan, niin kutsui vouti Panun, ja kun se vei saunaan ja
antoi voiteet ja luki luvut, niin ei sen koommin nakellut.
--Veikö se paha sitten sen sielun?
--Pyhä Maaria varjelkoon, mistäs minä sen tiedän ... vuoden perästä
kuoli ja kelloilla haudattiin ... mutta kyllä se paljon kummitteli ... mutta
älkää, hyvä rouva, kenellekään sanoko, että minä olen sanonut!
--Ei sinun sitä tarvitse pelätä.
--Ette saa sanoa pastorillekaan. Sitä ei tiedä kukaan.
--Mistäs sinä sen sitten tiedät?
--Ka, kun minä palvelin siellä, niin pani lämmittämään saunaa ja käski
keräämään metsästä ukkosen kaatamia puita ja noutamaan vettä purosta,

joka kolmesti maan alaitse juoksee, eikä sitä tekemään kelvannut kuin
semmoinen, jonka luona ei ole sulhasia käynyt. Kielsi kiven kovaan,
ettei saa tulla saunaan, kun hän kylvettää, muuten uhkasi minut
menettävänsä; mutta minä menin luukun raosta tirkistämään, ja rouva
oli selällään olkien päällä lattialla, ja Panu huitoi ja loihti ... kyllä se nyt
laittaa suden tai karhun tai nostaa merestä Turson. Pelkäisin
pahemminkin, jos en olisi pappilassa piikana.
--Mikä on Turso?
--Mistäs minä sen tiedän, mutta se on vain semmoinen, joka viepi...
--Ja sinä uskot, että se sen voi?
--Ettekös te usko?
--Saattoihan sen Jumalakin parantaa.
--Ka, saattoihan Jumalakin tai Neitsyt Maaria emonen. Äiti sanoo, että
Neitsyt Maaria emonen on yhtä hyvä jumala kuin oikea Jumalakin, ja
pyhä Henrikki ja pyhä Pirkitta, joka karjaa varjelee... Sillä on sen kuva
navetan parressa piilossa, ja siellä se sitä rukoilee, kun ei isä suvaitse.
Isä on papin uskossa ja rukoilee niinkuin kirkossa.
--Mitenkäs Kaarina rukoilee?
--Minä rukoilen niinkuin äiti pienenä opetti:
Anna emoni, suo Jumala, laita lapselle osoa. viluhista lämmitellä, anna
maata Maariainen, Kiesus leppein levätä, syötelläni nälkähistä, niinkuin
Maaria makasit. Kiesus leppein lepäsit!
--Nyt on messu pidetty! Jo tulevat muutkin kirkosta.
Rouva ja Kaarina menivät ikkunaan, josta näkyi kirkko ja sen alla oleva
jää. Oven täydeltä tunki väkeä kirkosta ulos painuen vahvana mustana
vyörynä alas rantaan.
Ainoastaan yksi roteva mies näkyi eroten muista, joiden edellä oli
kulkenut, tulevan pappilaan tuovaa tietä myöten. Voimakkaasti ja
varmasti hän astui pää pystyssä ja selkä suorana, silloin kun nuo pienet,
vähäpätöisen näköiset olennot pyörivät kuin kääpiöt hänen jäljessään...
Tuommoisena, juuri noin suorana ja komeana ja voimakkaan varmana
ja samalla noin miettiväisen näköisenä oli hän astunut Tuomiokirkon
torin poikki Turussa, palatessaan luennoiltaan yliopistossa. Hän tuli
portista sisään ja meni omaan pieneen kamariinsa pihan perällä, jossa
hänellä oli asunto ilmaiseksi ja päivälliset vapaat lasten opetuksesta
professorin perheessä. Hän oli niin urhokkaan, niin sankarimaisen
näköinen eikä ollenkaan niinkuin ne muut papin kokelaat. Hän luki

jumaluusoppia, ja Turun parhaat perheet olivat ottaneet hänet
huostaansa, auttoivat häntä ja hankkivat hänelle tilaisuuden opinnoiden
jatkamiseen vielä papintutkinnonkin suoritettua. Hän väitteli, hänestä
toivottiin paljon ja hänet tahdottiin kiinnittää yliopistoon. Ja johan
hänellä oli paikkakin tiedossa, jota odottaessa ja kun häät oli vietetty,
hän sai papin paikan Ahvenanmaalla. Mutta yht'äkkiä hän sitten
muuttui, palattuaan matkoilta sisämaahan, jossa piispan notariona oli
ollut tarkastuksilla mukana. Synkkänä ja sanatonna hän kulki ja silloin,
kun joskus puhui, puhui velvollisuuksista, joita tunsi olevansa kutsuttu
täyttämään. Puhui siitä, ettei hänen paikkansa pitäisi olla täällä, vaan
tuolla kaukana, jossa Jumalan valtakunnan hyväksi ei vielä ole paljon
mitään tehty. Silloinhan kuoli heidän lapsena ... ja silloinhan hän sanoi
tulleensa selvyyteen siitä, että se oli otettu häneltä pois sentähden, että
hän sitä liiaksi rakasti, enemmän kuin Jumalaa ja kansaansa, joka
pimeydessä vaelti. Lähdettiin tänne, ja