Panu | Page 9

samahan tuo oli, missä oltiin.
Yhteisestä päätöksestähän, vaikkakin kaikkein sukulaisten ja suosijain
mieltä vastaan lähdettiin, paikan auettua, tänne kaukaisille rajamaille,
erämaahan, jossa ihmiset vielä puolittain pakanoina elivät, uskoivat
noitiinsa ja taikoihinsa, ja epäjumaliaan palvelivat. Ja täällä sitä nyt
oltiin.
Kun ei täällä vain olisi niin kylmää ja kolkkoa ja autiota ja ihmiset niin
suljetuita ja juroja. Usein oli hän jo katunut tänne tuloaan, oli katunut
taas sitä katumistaankin, mutta kotiutua tänne ei hän koskaan luullut
voivansa. Ainoastaan silloin, kun hänen mielensä innostus häneenkin
tarttui, kun hän tuli vakuutetuksi hänen tehtävänsä suuruudesta, sai hän
mielensä viihtymään. Se voikin puhua siitä niin, että maailma ainakin
siksi hetkeksi kokonaan näytti muuttuvan. Peikot hän korpien
pimeydestä karkoittaa, uskoon ja valoon ja vapauteen pakanuuden
orjuudesta hän kansan vie, Jumalan työtä tekee, kirkon ympäristöä
perkkaa ja sen kellojen äänen kaukaisimpiinkin rotkoihin kaiuttaa!
Sellaisia olivat aina hänen sanansa, ja silloin tuntuivat hänen omat
huolensa hänestä niin pieniltä ja itsekkäiltä. Jos ne vain taas toisina
hetkinä eivät olisi tulleet kahta voimakkaampina takaisin ... jos häntä
välistä ei olisi peloittanut niin, että sydän oli jähmettyä, ja jos hän olisi
voinut olla aavistuksiaan uskomatta. Mutta välistä, kun hän yöllä kuuli
tuon heti talon takaa alkavan korven ryskävän ja paukkavan, tuntui
hänestä kuin harjun puut syöksyisivät hänen päälleen ja hän rutistuisi

kuin karitsa kaatuvan hongan alle, vaikka hänen miehensä seisoi häntä
varjelemassa ja torjui niitä kädet ojoina hänen luotaan. Vääristyneet
petäjät olivat välistä hänen unissaan noita-akkoja, joiden keskellä
hänen miehensä taaskin tappeli ja riuhtoi eikä huomannut, kun toiset
hänet kiertäen tarttuivat hänen vaimoaan hiuksiin ja jalkoihin ja
raahasivat hänet palavaan kirkkoon, joka välistä oli kuin Turun
tuomiokirkko, välistä kuin oma kirkko, mutta lopuksi aina niinkuin se
polttorovio, jonka päällä hän oli nähnyt velhovaimoja Turun tullissa
poltettavan. Yhtä mittaa kuuli hän täällä taikuudesta ja noituudesta
puhuttavan, ja yhä useammin häntä nuo painajaiset rasittivat.
Ei hän niistä huoli, ei hän niitä tahdo pelätä, eivät ne hänelle mitään
mahda, kun hänen luja, voimakas, hellä miehensä on häntä niiltä
suojelemassa ... mutta sittenkin hän vapisi noita ihmisiä, joiden silmissä
oli niin kumma kiilto, salaperäinen syrjä-ilme, niinkuin olisivat aina
joitakin mustia mietteitä hautoneet, että ne välistä värisyttivät häntä
selvällä päivälläkin. Eikä hän kuolemakseenkaan olisi uskaltanut heille
kättä antaa.
Kuului askelia porstuasta. Pudistaen kaikki synkät kuvat mielestään
kiiruhti hän uunin luo, kaatoi padasta lämmintä maitoa kupposeen ja
ojensi sen tulijalle. Tämä näytti ilostuvan, hänen otsansa kirkastui, hän
heitti turkin yltään, pani kupin syrjään ja sulki syliinsä vaimonsa.
--Ethän ole enää tyytymätön minuun, sanoi tämä.
--Enhän toki, jos et vain sinä.
--Olin eilen taas niin paha ja kärtyisä ja pahoitin mielesi ... vaan elä
siitä välitä ... se tulee tuo mieli aina, kun minua peloittaa enkä minä voi
itseäni voittaa, mutta elä sinä sitä enää muistele.
--Enhän minä, rakas ystäväni ... ymmärränhän, että mielesi voi
murtua ... mutta kyllä päivät vielä pitenevät, ja maailma valkenee. Eikä
sinun tarvitse peikkoja eikä noitia pelätä ... minä karkoitan ne, voitan
ne ... hävitän ne sukupuuttoon--sinunkin tähtesi!
--En minä nyt taas pelkääkään...
--Yhtä sinulta kuitenkin pyytäisin...
--Sano, mitä.
--Älä sano vast'edes niin kuin sanoit eilen: »Olkoot pakanat pakanoita,
mitä meidän oli heidän kanssaan tekemistä?»
--Enhän minä ... enkä sitä niin pahasti tarkoittanut ... nämä kotipuoleni
muistot ne vain johdattivat mieleeni toisia ihmisiä ja oloja.

--Tiedänhän minä sen ... ja tiedän sen tulevan siitä, ettet näitä ihmisiä
vielä käsitä etkä vielä ole oppinut heitä rakastamaan ... eiväthän ne
olekaan noita meidän hauskoja ja hilpeitä saaristolaisiamme, joihin
olimme jo niin kiintyneet ja jotka olivat jo muuttuneet ystäviksemme.
Mutta kuitenkin koskee se minuun, enkä soisi, kun olemme päättäneet
koko elämämme pyhittää...
--Niin, niin, tahdon minäkin pyhittää elämäni, mikäli voin ... oletko jo
tavannut niitä miehiä, joista eilen puhuit?
--He tulevat kohta tänne ... toivon heidän kauttansa voivani ruveta
jotakin vaikuttamaan ... paljonhan en vielä ole saanut aikaan ... täällä ei
voi tehdä rynnäköitä, niinkuin luulin, täytyy ryhtyä valloittamaan
piirittämällä...
--Ja piiritys kestää kauan?
--Pelkään sen kestävän kauemmin kuin--luulinkaan ... vaikka toisaalta
enteet ovat hyvätkin.
--Kerro niistä ... mutta juohan toki maitosi ennenkuin se jäähtyy ... tules
tänne katsomaan, miten olen aikonut järjestää.
Hän vei hänet karsinaansa verhon taa, sai hänen suostumuksensa uusiin
järjestelyihinsä, pani hänet auttamaan itseään, ja, kun uunin kylki oli
saatu uuteen asuunsa, virkkoi hän, heidän vierekkäin sohvalle
istuutuessaan:
--Kas niin, kerrohan nyt hyvistä enteistäsi!
--Niin, minä tarkoitin sitä nuorta miestä, Reita on hänen nimensä, joka
tuli jo joulun aikana tänne ja pyysi saada asua saunassamme. Hän on
kertonut...
--Hänen kalpeat kasvonsa ja palavat silmänsä ovat minua aina
peloittaneet.
--Olet niin herkkä ottamaan epäedullisia vaikutuksia... Hän on kertonut
olevansa entisen noidan poika.
--Olinhan siis kuitenkin oikeassa.
--Hänen isänsä oli noita ja pakana, mutta itse hän on kristitty, vaikka
muutamia vuosia sitten hänkin oli täysi pakana. Hänet oli määrätty
noidaksi isänsä jälkeen, ja hän olisi kai siksi tullutkin, ellei hänen
äitinsä Jumalan ihmeellisten ohjausten vaikutuksesta olisi tuonut häntä
Turkuun, jossa hänet kastettiin. Nyt tulee hän tarjoutumaan