Panu | Page 6

niitä pilkkanaan, varsinkin hänen kuultensa, joka oli suuren tietäjän
poika. Ei vanha setä Jormakaan niitä viljellyt, ja usein siitä hänen
kanssaan väittelivät. Mutta Joukon täytyi niitä noudattaa joka asiassa,
mihin ryhtyi. Menipä hän kalaan tai metsälle, aina neuvoi isä, mitä oli
tehtävä, ja kyseli ja muistutteli entisiä ja uusia opetti. Ei voisi hän
ainoatakaan tekemättä jättää. Jos jää tekemättä tehtävä taika ja paha
haltija sitomatta, alkaa se jäljessä kulkea ja ympärillä hiipiä ja viimein
tekevät tuhon, kun niitä niin paljon kertyy, että jaksavat. Mutta kun
tekee taian, lukee luvun siinä, missä se on tehtävä, niin tottelee kuin
koira isäntäänsä ja tekee, mitä teettää.
--Liepeesi palaa! kuuli Jouko jonkun huudahtavan. Hajamielisenä hän
oli istunut tulen ääressä ja antanut paukun kyteä viittansa liepeessä.
--Ei ollut varattu tulta vastaan, pisti Kuisma. Onko totta, Panu, ettei
sinulla ole tulenvaraustaikoja ... että tulelle et mitään taida?
--Kuka sen on sanonut?
--Reita vainaja kuului kehuneen ... hänellä oli ... jos tuleen vielä hukut!
Panu ei vastannut.
Liha oli padassa pehmeäksi kiehunut, ja miehet seivästivät terävään
tikkuun palasensa kukin. Pian oli aamiainen syöty, tavarat koossa, tuli
sammutettu ja miehet valmiina lähtemään. Heitettyään turkit yltään ja
sidottuaan ne ahkioihin asettuivat he suksilleen, vetäisivät

kaksisäikeisen ahkiojukon olkapäittensä yli, kiinnittivät sen
vyötäisiinsä ja aikoivat jo lähteä liukumaan, kun Panu virkkoi lyhyesti,
melkein käskevästi:
--Ei taiatta taipaleelle, jumalatta juoksemahan; viime mutka koskessa
pahin, huippu tiessä jyrkin kohta.
Miehet asettuivat puolikehään johtajansa ympärille. Irrotettuaan pienen
kirveen pulkkansa seviltä karsi hän sillä ensimmäisestä matkan
suunnassa olevasta kuusesta alimman oksan ja lausui puoleksi
laulavalla äänellä:
--Tepposeni tiejumala, ainoa avittajani, kun minää kotoa kuljen, isoni
ilopihoilta, mammoni makuusijoilta, käyös kanssani keralla, veräjillä
vierahilla, oudoilla tuvan ovilla, jottei keksis kierosilmä, kadesilmä
sinkahuttais, kirkonväki viskeleisi, kellopeikko paiskeleisi, jottei
pystyis papin juonet, manaukset mustan miehen. Anna viekkaus väkevä,
anna taito, taikatieto, jolla tyhmät tyrmistellä, hölmön kansa
kaikenlainen; pidä tiellä tervehenä, matkan päässä mairehena, saata
kauniisti kotihin, omille olomajoille, isän tuomille tuville, emon saunan
lämpimille.
Koko seurue kertasi viimeiset säkeet, samassa ponnistivat miehet
sauvojaan ja suksiaan ja hurahtivat hongikon läpi rinnettä alas. Rinteen
alla oli suuri suo. Juuri kun suksien vauhti oli hiljennyt ja miehet
alkoivat todenteolla kiskoa kuormiaan, kuului huikkaus takaapäin, ja
humisten kiiti heidän ohitsensa pyryävänä lumipilvenä poroilla ajava
matkue, puolikymmentä pulkkaa, yksi pulkka tyhjänä.
--Hei, hai, Korpivaaran kopeat miehet! huusi jälkimmäisen pulkan ajaja
taakseen kääntyen. Jo on joukko joutavassa, kun on lunta soutamassa!
--Akka lehmällä ajavi, uros itse hiihtelevi! huusi Kuisma vastaan.
--Hoi, Panu pahanniminen, kohta on valtasi vähissä! Reidan poika on
löydetty ja ajaa huomenna kotikyläänsä!
--Valehtelet vääräsääri, laskettelet laajasuinen!
--Koston päivä on koittanut!
--Laitanko, Panu, nuolen tuon sekasikiön selkään? kysyi Kuisma.
--Anna hurjien humata!
Mutta Panu ei ollut niin rauhallinen, kuin miksi tekihe. Miehet, jotka
hänen ohitsensa ajoivat, olivat vähän väliä hänen tiellään, milloin pitkin,
milloin poikki. Ne olivat sekalaista, kesytöntä lappalaista rotua, joiden
keskuudesta monena miespolvena oli syntynyt taikureita ja tietäjiä.

Reidan, heidän viimeisen noitansa, oli hän kukistanut ja uudistanut
Panujen vanhan vallan, mutta eivät reitalaiset, joiksi heitä kutsuttiin,
vieläkään hänen valtaansa tunnustaneet.
--Sanoiko se Reidan pojan löytyneen? kysyi Ilpo Panun vieressä
hiihtäessään.
--Niin huusi, mutta sitähän ne ovat ikänsä kaiken huutaneet.
Mutta jos Reita sittenkin olisi löytynyt ja palannut kadoksistaan? Jos
hän olisi perinyt isänsä tiedot ja tulisi sukunsa surmaa kostamaan?
--Akkamieltä minua, kun en jäljestä ajanut ja syössyt surman suuhun.
sitäkin!
Panu painoi liikkeeseen joutuneen mielensä ajamana eteenpäin niin,
että toisten oli työläs hänen rinnallaan pysyä, ja ajan ollen jätätti hän
niin, että kun oli tullut kirkkoharjulle, täytyi hänen pysähtyä toisia
odottamaan.
Ei ollut päivä vielä kokonaan valjennut, kun Panu, niinkuin ilves
kukkulan laelta korkeimman kiven päältä tarkastaa, onko pääsy laakson
kautta vapaa, katseli edessään olevaa alankoa. Aamuruskon valossa
punertelevia savupatsaita kumpuili sieltä sekä lakeistorvista että
nuotioista, joita markkinamiehet olivat sytytelleet. Niistä päättäen oli
kansaa lukuisasti saapunut ja toisia näkyi tulevan jäätä pitkin, mitkä
poroilla viiletellen, mitkä suksilla pitkissä jonoissa hiihtäen.
Markkinapaikka oli jäällä Kirkko- ja Voudinniemen välissä, ja hyöri
siellä jo mustia olennoita kuin muurahaisia. Hiljaista hyminää kuului,
koirat haukkuivat, kelloja kilisi, ja koski kohisi tuolla, missä näkyi
musta suvanto valkean jään reunassa ja paksu usvapilvi nousi mustan
metsärinnan alta. Monta kertaa ennen hän oli tämän saman harjun
päällä katsellut tuonne, missä alkoi se maailma, joka aina oli ollut
hänelle vihollisten maa. Kuta useammin hän siellä kävi, sitä
sankemmaksi se hänen sydäntään paisutti. Sinne se oli asettunut, ja
sieltä se valtaansa levitti, se paha haltija, joka jäyti kansan vanhaa
tietoa. Eivät sitä vastaan mitkään taiat auttaneet, tuossa oli sen asumus,
suuressa omituisessa huoneessa ristin alla, ja tuolla vähän tuonnempana
asui sen turvissa se sen suuri tietäjä, johonka eivät mitkään silmänteet
eivätkä taiat pystyneet. Houkkoja olivat olleet ne, jotka eivät sitä silloin,
kun se vielä oli vähävoimainen, käännyttäneet pois näiltä mailta. Mutta
tästä se ei edemmäksi pääse, tämän harjun yli se ei harppaa niin kauan
kuin hänen keuhkoissaan henki kulkee. Keinot hän tiesi ja niitä aikoi

hän käyttää.
Miehet saapuivat vähitellen toinen toisensa perästä