Pankkiherroja | Page 7

naisen
mukaansa, mihin sitten vieneekin.
Asia ei häntä sen enempää huvittanut. Hänellä oli nyt tarpeeksi
tekemistä itsensä kanssa.

5.
Catanissa oli vähän väkeä. Antti sai istua yksin rauhassa ja ajatella.
Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hänen nykyinen olotilansa ollut
juuri kehuttava. Onnellisesta, vaikutusvaltaisesta, varakkaasta
perheenisästä ja yhteiskunnan tukipylväästä hän oli muutamissa
kuukausissa suistunut avuttomaksi, perheettömäksi
itsemurha-kandidaatiksi, jolla tosin vielä oli virkansa ja palkkansa,
mutta ei paljon muutakaan. Sitäpaitsi hän tunsi kyllin hyvin pankkinsa
pääjohtajan, tiukan vanhuksen, ettei hän tämänkesäisten kolttosten
jälkeen, joista ukko mielessään syytti häntä, pitänyt asemaansa
sielläkään enää pitkä-ikäisenä.
Kuinka oli tämä kaikki tapahtunut, kuinka kaikki voinut näin äkkiä

tapahtua? Miten paljon siihen oli syytä hänellä itsellään ja miten paljon
muilla? Ja mihin tämä johtaisi? Ja kuinka tämä kaikki päättyisi?
Kannattiko elää enää todellakaan vai eikö ollutkin parempi tehdä jo
kerralla loppu kaikesta ja siirtyä johonkin toiseen olotilaan, jos sellaista
ylimalkaan oli olemassa?
Moiset ajatukset askarruttelivat hänen sieluaan. Välillä haihtui taas
kaikki häneltä kuin pilveen ja hän unohti pitkiksi tuokioiksi itsensä,
Catanin, siellä istujat ja koko maailman, herätäkseen jälleen
hämmästyneeseen tietoisuuteen ja luodakseen säikähtyneen katseen
ympärilleen, tokko joku oli kiinnittänyt huomiota hänen sielulliseen
poissa-oloonsa.
Ei kukaan. Hän saattoi istua, ajatella tai olla ajattelematta aivan
rauhallisesti.
Kului kotvasen, ennen kuin Soisalo tuli. Antti oli ehtinyt hänet jo
melkein unohtaa.
--Täytyihän minun sen turkasen kanssa syödä nopea illallinen
Apollossa, sanoi hän Antin pöytään istahtaen ja tervehtien
päännyykäyksellä paria tuttavaansa poikki salin.
--Nopea? hymyili Antti katsoen kelloaan. Taisit pari tuntia syödä.
--Täsmälleen puolitoista, oikaisi toinen. Luuletko hänestä minuutissa
selviäväsi? Hän tuntuu olevan viisaampi kuin mitä osasin aavistaakaan.
--Katso vain, ettei hän kiedo sinuakin pauloihinsa, naljaili Antti.
--Minua? oli toinen hämmästyvinään. Tiedäthän, että minun ainoa
intohimoni vain ovat tämäntapaiset pienet psykologiset erittelyt.
--Tiedän, vastasi Antti äskeiseen keveään äänilajiinsa, tiedän, että se
intohimo on vaarallisin kaikista. Sillä se johdattaa sinut aina uusiin
suhteisiin ja seikkailuihin.
Tämä oli totta, sillä Soisalo oli tunnettu Don Juan. Hänet nähtiin miltei
useammin naisten kuin miesten kanssa, ja jos joku hänen
naistuttavistaan vain tuli vastaan Esplanadilla, hän oli heti valmis
miehiselle kanssakävelijälleen lyhyet hyvästit sanomaan. Olipa toisia,
jotka väittivät hänen seurustelevan naisten kanssa vielä paljon
enemmän salassa kuin julkisuudessa.
Itse väitti hän näitä suhteitaan yksinomaan platoonisiksi ja johtuneiksi
juuri tuosta sangen älyllisestä intohimosta, johon hän äskenkin oli
vedonnut. Kukaan järkevä ihminen ei tietysti ottanut vakavalta kannalta
sitä. Mutta kun hän oli myöskin miesten piireissä iloinen seuramies,

tunnettu hyväksi kortinpelaajaksi, täsmälliseksi pankkimieheksi ja
tavallista työteliäämmäksi valtuuston jäseneksi, olivat hänen
sympatiansa taatut silläkin taholla. Hän oli siis siinä harvinaisessa ja
kadehdittavassa asemassa, että niin miehet kuin naiset pitivät hänestä.
Antti kuului myös kaupungin valtuustoon. Mutta myöhemmin tulleena
ja kortinpeliä taitamattomana, kenties myöskin raskaamman luonteensa
takia, ei hänen tyypillisesti helsinkiläinen, kunnallinen kansansuosionsa
ollut läheskään yhtä suuri.
--Tällä kertaa oli kysymys kokonaan sinusta, väitti Soisalo, viitaten
tarjoilijan luokseen ja tehden tilauksensa. Enkös arvannut, hänen
mielenkiintonsa on aivan erikoisella tavalla sinuun kohdistunut.
--Siis millä tavalla? kysyi Antti hajamielisesti.
--Kysy sitä, nauroi Soisalo, silloin kun on naisista kysymys!
Luonnollisesti eroottisella tavalla. Luuletko hänen muuten olleen niin
kärkäs perheessäsi seurustelemaan?
--Voi sekin erehtyä, joka tahtoo kaikki eroottiselta kannalta selittää.
Arvattavasti hän piti vaimostani.
Antti olisi jo mieluummin jutellut jostakin muusta. Mutta Soisalo piti
itsepintaisesti puoliaan.
--En huoli ruveta tässä selostamaan sinulle kaikkea, mitä me puhuimme,
sanoi hän, koettaen turhaan toisen uteliaisuutta ärsyttää. Mutta minä
sain hänestä sen varman vakaumuksen, ettet ole hänelle samantekevä.
--Minulle hän on samantekevä, huomautti Antti.
--Vahinko kyllä, virkahti Soisalo ulkokullatusti, samalla tervehdykseksi
lasiaan kohottaen. Mielestäni sinä nyt oikeastaan olisit rakastajattaren
tarpeessa...
--Pyydän, ei mitään kyynillisyyksiä, vaati Antti vakavasti. Minun
vaimoni lähti vasta eilen. Tiedät, tai ainakin arvaat, ettei minun ole niin
helppo unohtaa.
--Arvaan, oli Soisalo heti valmis vastaamaan, vakavaksi, miltei
sydämelliseksi äänensä alentaen. Mutta sinä tiedät yhtä hyvin kuin
minäkin, ettei rakkautta voi tappaa muuten kuin toisella rakkaudella.
--Entä minä en tahtoisikaan sitä tappaa? Entä minä tahtoisinkin elää
tästedes vain vanhoissa muistoissani?
--Silloin sinä olet mennyttä miestä. Ja silloin jää minun tehtäväkseni
vain surkutella sinua kaikesta sydämestäni.
Soisalo puhui totta. Hän tarkoitti, mitä hän sanoi, vaikka hän ei itsekään

voinut oikein ymmärtää, mikä merkillinen halu häneen oli mennyt
holhota ja tukea Anttia, kohottaa häntä taas jaloilleen ja ikäänkuin
kainaloista kannattaa. Eipä se juuri ollut hänen tapaistaan. Ei hän
mielellään puuttunut muiden asioihin, yhtä vähän kuin hän salli muiden
hänen omiinsa sekautuvan. Mutta osaksi piti hän todellakin hyvin
paljon Antista, osaksi huvitti häntä, itsekästä, nautiskelevaa
poikamiestä, näin ensi kerran elämässään leikkiä toisen sielunlääkäriä
ja melkein kuin hyväntekijää.
Anttia puolestaan liikutti suuresti ystävänsä harvinainen osan-otto, jota
hän kaipasi juuri ja johon hänestä oli sangen suloista nojautua. Oli
hänkin tottunut omilla jaloillaan seisomaan eikä hän olisi koskaan
luullut tulevansa niin heikoksi, että hän olisi valmis käyttämään muiden
tarmoa ja tahdonvoimaa tukenaan. Mutta nyt hän tunsi olevansa
täydellisesti lapsentilassa. Kun vain ei tuo toinen äkkiarvaamatta
jättäisi häntä, kun hänen vain ei olisi pakko jäädä yksin eikä varsinkaan
heti astua tuohon kolkkoon, autioon huoneustoon, jossa menneet
muistot