Pankkiherroja | Page 8

vielä niin tuoreina joka taholla kummittelivat ja jossa hiljaisuus
tulisi olemaan tästälähtien niin ehdoton, pilkkopimeä ja kammottava!
--Mitä tarkoitat sinä siis rakastajattarella? hän kysyi, vaihtaen
äänilajinsa samalla melkein epäluonnollisen keveäksi. Sellaistako,
jonka aion naida, sitten kun avio-eroni on lopullisesti järjestetty, vai
sellaista, jonka kanssa käyn joskus teatterissa ja sirkuksessa, mutta jota
minä tuskin voin tuoda Cataniin? Taikka ehkä sellaista, jonka kanssa en
esiinny julkisuudessa ensinkään, vuokraan vain oman kamarin
hänelle...
Soisalo nauroi.
--Puhutpa aivan kuin et olisikaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä,
sanoi hän. Toden sanoen, tarkoitan juuri sellaista kuin hän, rouva Sorvi
nimittäin. Reipasta, sivistynyttä, pyöreäpovista, ennakkoluuloista
vapautunutta naista, josta sinulle ei ole suurempia ikävyyksiä, jos hänet
jätätkin, mutta jonka kanssa voit myöskin rakentaa oikean avioliiton,
jos se sinua huvittaa. Sitäpaitsi se olisi juuri sopiva rangaistus hänelle.
--Rangaistus? kysyi Antti, hullunkurisesti kulmakarvojaan kohottaen.
Sen kyllä uskon, jos oikein itseni tunnen. Mutta kuinka niin sinun
mielestäsi?
--Sanoinhan sinulle, että juuri hän on sinut vaimostasi erottanut,
huomautti Soisalo. Aavistukseni oli oikea, sillä äskeisen keskustelun

kuluessa tulin varmuuteen siitä, että hän on kuiskannut vaimosi
korvaan jotakin...
--Mitä? kysyi Antti, jännitettynä korviaan heristäen. Mitä _hän_ on
voinut kuiskata?
--Jotakin, josta avio-ero on aiheutunut, jatkoi Soisalo, lyöden kuin
lukkoon asian. Jotakin sinulle epäedullista.
--Tiedän ja tunnen itseni viattomaksi.
--Mutta sinä et tunne naisia. He voivat tehdä tyhjästä asian, keksiä mitä
hyvänsä... Vain joku varomaton sana, joku vartioimattomalla hetkellä
päässyt huokaus tai tunnustuksen tapainen...
Soisalo vaikeni äkisti, sillä hän säikähti itsekin Antin kasvojen ilmettä.
Ne olivat kalvenneet ja niiden piirteistä puhui niin häikäilemätön
julmuus ja synkkä totisuus, että hän tuskin tunsi äskeistä surumielistä,
hajoamistilassa olevaa ystäväänsä.
--Ei tässä ole mitään varomattomia sanoja, ei huokauksia eikä
tunnustuksia, sanoi hän harvakseen. Jos niin on, kuten sanot, on tässä
rikos tapahtunut. _Mitä_ hän on sanonut? Et ole ystäväni, jos nyt et
lausu koko totuutta minulle.
Soisalo huomasi, että se nyt oli lausuttava. Mutta koska hän ei itsekään
koko totuutta tiennyt, täytyi hänen sovittaa sanansa varovammin kuin
hän olisi tahtonut oikeastaan katsoen omaan sisälliseen varmuuteensa,
johon hän tällaisissa tapauksissa oli tottunut ehdottomasti luottamaan.
--Nähtävästi hän on kuiskannut sinun vaimollesi, sanoi hän matalalla
äänellä, että sinä et ollenkaan rakasta häntä...
--Se on valhe, keskeytti Antti kiivaasti. Minä olen vaimoani sekä
rakastanut että kunnioittanut.
--Uskon sen, tyynnytteli Soisalo. Kaikissa tapauksissa hän nähtävästi
on juorunnut jotain sentapaista. Sitäpaitsi hän on voinut myrkyttää
vaimosi mielen sillä ajatuksella, että sinä rakastatkin ehkä häntä, rouva
Sorvia, ja vain yhteiskunnallisesta pakosta ja ennakkoluulosta pysyt
avioliitossa vaimosi kanssa...
Ja että petät häntä jo hänen, rouva Sorvin kanssa, olisi Soisalo vielä
voinut lisätä. Mutta hän ei tahtonut, tietäen senkin, minkä hän oli
sanonut, jo koskevan kyllin syvästi Anttiin.
Kuitenkaan hän ei ollut voinut täysin aavistaa sanojensa vaikutusta.
Antti nousi päättävästi.
--Mutta sittenhän hän on roisto, täysi roisto tuo nainen, sanoi hän,

kuolemankalpeana pöydän yli kumartuen. Minulle hän on teeskennellyt
pelkkää ystävyyttä. Tahdon heti tavata tuon naisen!...
--Nyt? Yöllä?
Soisalokin jo kauhistui.
--Juuri nyt! Heti paikalla. Minä tiedän, missä hän asuu. Hyvästi! Maksa
sinä minun puolestani.
--Kysyisit toki ensin puhelimella, koetti Soisalo rauhoittaa myrskyä,
jonka hän itse oli päästänyt irralleen.
--Se on totta! Hänelle on puhelin. Pyydän heti audiensin tuolta
armolliselta rouvalta...
Antti juoksi jo puhelimeen.
Mitähän tuhmuuksia se nyt taas tekee! tuumi Soisalo hänen poissa
ollessaan. Kunhan ei vain karkaisi suoraan tuon naisen kurkkuun! Mies,
joka edellisenä yönä on ollut itsemurhan partaalla, voi seuraavana myös
naisen kuristaa! Mutta ei! Mitä hullua! Eihän sellaista tapahdu muuta
kuin romaaneissa.
Ja jos minä rouva Sorvin oikein tunnen, jatkoi hän vielä mietteitään,
niin saa Antti pian itse varoa kaulaansa. Rouva Sorvi on hänet lujilla,
kiinteillä käsivarsillaan henkihieveriin kuristava. Se olisikin paras
loppu tuolle, kaikesta päättäen myrskyisäksi muodostuvalle
kohtaukselle... Taikka jos ei heti niinkään kävisi, onhan hyvä, että Antti
on saanut muuta ajattelemista. Silloin hän ei tee enää itsemurhaa. Ja
silloin en minäkään ole hukkaan käyttänyt tätä iltaa ja iltapäivää.
Ja Soisalo tunsi itsensä oikein elämän hämähäkiksi, oikein kohtalon
salaperäisten lankojen keskeiseksi ohjaajaksi, kun hän noin ajatteli,
vaikka häntä itseään hiukan hirvittikin ne voimat, jotka hän nähtävästi
oli Antissa manannut esille.
Antti palasi loistavin kasvoin puhelimesta. Hänellä näkyi olevan niin
kiire, ettei hän ehtinyt edes ystävänsä luo poikki salin tulemaan, viittasi
vain tälle ja rupesi heti palttoota päälleen vetämään. Soisalon oli pakko
mennä hänen luokseen.
--Kuinka kävi? hän kysyi.
--Hän ottaa vastaan! vastasi Antti. Mutta minulla on kiire. Hän sanoi
olevansa juuri maata menemässä.
--Onnittelen sinua, hymyili Soisalo. Mutta mitä sanoit hänelle? Kuinka
hän suostui sinut näin myöhäisellä hetkellä vastaan-ottamaan?
--Sanoin, että minulla oli jotakin hyvin tärkeätä, jotakin

elämän-tärkeätä hänelle puhuttavaa. Eikä hän silloin voinut evätä. Ja
jos hän olisi evännytkin, olisin minä sittenkin mennyt sinne.
--Bravo! sanoi Soisalo. Oletpa kuin toinen mies nyt. Näytät energiseltä
ja päättäväiseltä.
--Niin olenkin, vastasi Antti itsetietoisesti. Minä en aio jättää kesken
tätä asiaa. Ken kerran on kätensä aurankurkeen laskenut...
--Sen on myös vako loppuun kynnettävä, jatkoi Soisalo. Bravo,
bravissimo! Toivottavasti minä en tapaa enää sinua tänä iltana.
--Et, vastasi Antti,