Pankkiherroja | Page 6

että
minulle omien laskelmieni mukaan ei syntyisi suurempaa pulaakaan.
--Pulaa! Mitä pulaa sinulle voisi syntyä? Onhan sinulla sitäpaitsi hyvä
paikka ja palkka. Ei, aineelliset syyt eivät ikinä ole voineet vaimoasi
avio-eroon pakottaa.
Soisalolla oli yhä edelleen oma pieni epäilynsä. Ehkäpä poika sittenkin
oli siveellisesti hairahtunut? Tullut tehneeksi tuollaisen pienen,
viattoman tepposen, aivan viattoman ja tilapäisen luonnollisesti,
jollaisia voi sattua kenelle hyvänsä, mutta joiden seuraukset voivat olla
arvaamattomat, jos ne joutuvat vaimon korviin! Muutamat naiset
olivatkin aivan turhantarkkoja noissa asioissa.
--Sitten en tiedä, vastasi Antti vakavasti. Kaikki on minulle
arvoituksentapaista.
--Taikka jos niin on, jatkoi Soisalo, niin hän ei ole sinua ikinä
rakastanut.
--Olen itsekin ruvennut sitä epäilemään. Antti sanoi sen niin raskaasti,
että Soisalo päätti toistaiseksi lopettaa tämän keskustelun. Syntyi
jälleen syvä äänettömyys.
--Lähdemmekö? kysyi Antti äkkiä.
Hän oli nähtävästi hyvin hermostunut.
Soisalo maksoi nopeasti. Juuri heidän Esplanadille astuessaan kulki
eräs tumma, pitkä nainen heidän ohitseen, heittäen omituisen, tutkivan
ja samalla ilkamoivan katseen heihin.

Antti tervehti, Soisalo seurasi hänen esimerkkiään.
--Eikös se ollut rouva Sorvi? kysyi Soisalo.
--Kyllä, vastasi Antti. Vaimoni parhaita ystävättäriä.
--Se on totta! muisti Soisalo. Enkö ole kerran tavannut häntä sinun
luonasi?
--Arvattavasti useitakin kertoja. Hehän olivat ennen joka päivä yksissä.
--Eivätkö viime aikoina enää?
--Mahdollisesti. Ei ole sattunut vain minun silmäini eteen... Eilen hän
kyllä oli siellä, lisäsi Antti katkerasti.
--Todistajana? kysyi Soisalo korviansa heristäen.
--Juuri niin, vastasi Antti. Etkö nähnyt hänen katsettaan?
--Kyllä, myönsi Soisalo, viekkaasti silmiään siristäen. Senpä vuoksi
minä kyselen juuri.
--Tietysti hän on vaimoni puolella, väitti Antti väsyneesti. Tietysti
näkee hän minussa vihollisen.
--Sitä en usko oikein, väitti Soisalo. Tuossa katseessa oli jotakin muuta.
--Mitä sitten?
--Mielenkiintoa ja vahingon-iloa, eritteli Soisalo miettivästi saamaansa
vaikutusta. Kenties rakkauttakin.
--Rakkautta? kysyi Antti hämmästyneenä. Ja ketä kohtaan?
--Tietysti sinua kohtaan.
Antin täytyi väkisinkin hymyillä ystävälleen, joka vakavana ja otsa
rypyssä kulki hänen rinnallaan.
--Sinä olet hullu! hän sanoi. Mainitsinhan jo, että hän on vaimoni
parhaita ystävättäriä.
Nyt oli vuoro Soisalon hymähtää.
--Ole vaiti! hän sanoi. Sinä olet lapsi näissä asioissa. Niinkuin se joku
este olisi! Mitä enemmän asiaa ajattelen...
--Älä ajattele! keskeytti Antti. Se on aivan turhaa. Siinä ei todellakaan
ole mitään ajattelemista.
--Ole vaiti! pyysi Soisalo uudelleen, ajaen takaa kerran vilahtanutta
ajatus-yhtymäänsä. Mitä enemmän asiaa ajattelen, sitä enemmän
varmistuu minussa vakaumus, että juuri tuo nainen on sinut vaimostasi
erottanut.
--Käärme paratiisissa siis! ivasi Antti.
--Voit säästää kompasanasi. Minä en ole näissä asioissa erehtynyt vielä
milloinkaan.

Antti näki turhaksi riidellä hänen kanssaan. Myöskin Soisalo vaikeni
kotvan itsepintaisesti.
--Eikö hänkin ole eronnut? hän kysyi äkkiä. Antti oli jo välillä ollut
aivan toisissa ajatuksissa.
--Kuka? hän kysyi vilpittömästi. Ah, sinä tarkoitat edelleen rouva
Sorvia? Ei, mutta hän elää erossa miehestään.
--Arvasinhan minä sen, sanoi Soisalo päätään nyykähyttäen. Ja sinä
vakuutat, ettei sinulla ole koskaan ollut mitään tekemistä tuon naisen
kanssa?
--Minä vakuutan.
--Hm. Tahdonpa kaikissa tapauksissa ottaa pohdin hänestä. Huomenna
kutsun minä hänet illalliselle.
--Miksi et tänään jo? pilkkasi Antti. Minkäs teet...
--Sen edestäs löydät, päätti Soisalo. Sitäpaitsi hän on kaunis, joten asia
ei suinkaan ole mikään uhraus minun puoleltani.
Esplanadi oli täynnä hitaasti aaltoilevaa, harmaata sunnuntai-yleisöä,
joka oli saapunut esikaupungeista siihen tuhatlukuisin laumoin
torvisoittoa kuulemaan. Ei ollut jakamaton ilo kävellä siinä.
Antti ehdotteli, että he poikkeisivat jollekin syrjäkadulle.
Soisalo oli yhtä mieltä hänen kanssaan. Mutta kun he juuri olivat
Esplanaadin päässä, Ruotsalaisen teatterin kohdalla, he päättivät
sittenkin poiketa Bulevardille.
--Se on rauhallinen, sanoi Antti. Muutenkin pidän minä aivan
erikoisesti siitä kadusta. Juuri tällaisena lämpimänä syyskesän iltana
vaikuttavat sen suuret puut aivan erikoisen tarumaisilta ja eteläisiltä.
--Se on taas Vanhan kirkkopuiston ansio, huomautti Soisalo. Kaunein
kaikista meidän puistoistamme.
Mutta he eivät olleet vielä montakaan askelta Bulevardilla ottaneet, kun
he tulivat huomaamaan, ettei se varhaisesta iltahetkestä huolimatta
niinkään rauhallinen ollut. Juuri Vanhan kirkkopuiston kohdalla seisoi
nainen, joka uhkasi jotakin tunkeilevaa, hävyttömän näköistä
mieshenkilöä päivänvarjostimellaan.
Mies livisti Antin ja Soisalon lähestyessä. He katsoivat tarkemmin
naista ja huomasivat, että se oli rouva Sorvi.
--Hyvää iltaa! tervehti tämä, hilpeästi kätensä ojentaen. Hyvä, että
tulitte. Ei tiedä, kuinka kauan tuo miesroikale olisi muuten minua
ahdistanut.

--Niin, hymyili Soisalo. Hän näytti hiukan itsepintaiselta rakastajalta.
Asutteko täälläpäin muuten?
--Kyllä, vastasi rouva Sorvi. Tuolla Albertinkadun kulmassa. Mutta
olisin minä hänestä sentään omin voiminkin suoriutunut.
--Ehkä on kuitenkin paras, että saatamme teitä, ehdotteli Soisalo. Kuten
näette, olemme mekin matkalla sinnepäin.
He kääntyivät rinnakkain kävelemään.
Antti oli tervehtinyt jäykästi, kättä antamatta, vain täsmällisesti
silinteriään kohottaen. Eilisillan muisto, johon myös rouva Sorvin kuva
läheisesti liittyi, oli vielä liian tuores ja epämiellyttävä hänelle. Eikä
häntä olisi ollenkaan huvittanut tämä kotiinsaattaminen.
Siksi hän muutamia askeleita äänettömänä kuljettuaan kääntyikin ja
kohotti jälleen yhtä jäykästi silinteriään jäähyväisiksi.
--Anteeksi, hän sanoi. Olen unohtanut erään asian. Minunhan piti tavata
juuri tällä hetkellä erästä henkilöä Catanissa.
--Näkemiin, vastasi Soisalo. Me tapaamme vielä tänä iltana. Minäkin
tulen kohta sinne.
Hän meni rouva Sorvin kanssa. Mutta kun Antti vaistomaisesti kääntyi
kadunkulmassa heidän jälkeensä katsomaan, hän näki heidänkin
kääntyneen ja tulevan rinnakkain hänen jäljessään.
Katsos peijakasta, ajatteli hän. Houkuttelihan se nähtävästi tuon