Pankkiherroja | Page 5

he joivat kahvia ja konjakkia. Antin huoneessa oli
korkeakarminen sohva, jonka molemmissa päissä oli patsaanmuotoiset
kaapit ja niiden päällä pari kuvanveistosta. Äkkiä keksi Soisalon tarkka
silmä toisesta riippuvan pitkän hiussuortuvan.
--Mikäs tämä on? hän sanoi leikillisesti sitä Antin silmäin edessä pitäen.
Ai, ai, ettei vaimosi vain näe! Ne ovat vaarallisia tällaiset viulunkielet.
Oli samalla kuin olisi jotakin ratkennut Antissa. Hänen kasvonsa
vääristyivät, hän heitti hätääntyneen katseen ystäväänsä, peitti pään
käsiinsä ja purskahti hillittömään itkunnyyhkytykseen.
Soisalo säikähti. Antti itki todellakin!
Mikä miehelle tuli? Hän ei voinut käsittää ollenkaan. Eihän hänen
leikkinsä voinut niin vaarallista olla. Ja jos olisi ollutkin, eihän ollut
syytä itkeä aikaisen miehen ystävänsä kokkapuheen takia.
--Minun vaimoni on mennyt pois, sai Antti vihdoin hiljaa sanotuksi.
--Minne? kysyi Soisalo. Ja sinulla on ikävä häntä? Milloin hän palajaa?
--Ei hän palaja enää milloinkaan, sanoi Antti pois kääntyneenä. Hän
meni.
--Ikuteilleen?
--Niin. Eilis-iltana. Tämä on ensimmäinen päivällinen, jonka syön

jälleen poikamiehenä. Siksi pyysin sinua tulemaan.
--Ja lapset?
--Hän vei lapset mukanaan.
Nyt oli Soisalo kiikissä. Hän ei ollut ollenkaan tottunut tämäntapaisia
tuokiotiloja hoitamaan. Ensiksikin pelkäsi hän omasta puolestaan
kaikkea tunteellisuutta kuin myrkkyä ja toisakseen oli kulunut vuosia
siitä ajasta, jolloin hän ylimalkaan oli ollut kenenkään ihmisen kanssa
näin läheisessä ja henkilökohtaisessa kosketuksessa. Hän ei sentähden
osannut aluksi sanoa mitään muuta kuin:
--Voi saakeli!
Mutta sitten säikähti hän itse omien harvojen sanojensa ytimekkäisyyttä,
peljäten ettei ne ehkä tässä tapauksessa oikein vastanneet asian
tunnearvoa, yhtä vähän kuin hetken tunnelmallista merkitystä. Hän
nousi sentähden ylös, korjasi housujaan hermostuneesti, käveli pari
kertaa edes takaisin yli lattian ja ähkäisi:
--Voi sinun saksan saakeli! Mutta mistä tiedät, ettei hän tule takaisin?
--Se oli kiusallinen kohtaus, selitti toinen, suoraan hänen
kysymykseensä vastaamatta. Juristi, vieraat miehet ja kaikki! Hyvä,
etten toki ampunut heitä.
--Häh? säpsähti Soisalo. Ampunut? Jätäpäs vain se temppu tekemättä!
Antti vetäisi auki kirjoituspöydän laatikon, jonka ääressä hän istui, ja
heitti ystävänsä eteen kiiltävän, uuden-uutukaisen revolverin.
--Niinkuin tiedät, hän sanoi, minulla on näitä useampia. Tuon minä
latasin eilen illalla ja olisin osannut varmaan ensin vaimoni sydämeen,
sitten omaani. Juristi sai minut hillityksi.
Soisalo tarkasteli huolellisesti asetta, poimi pois luodit ja ojensi sen
takaisin Antille.
--Pistä se sinne, mistä sen otitkin, hän sanoi. Mutta äläpä viitsi jäädä
lähimpinä vuorokausina kahden kesken tuon kalun kanssa!
--Niin, sanoi Antti ja sulki pöytälaatikon. Voit olla oikeassa. Viime yö
oli uneton helvetti minulle.
--Juuri sellaisina öinä voi johtua jos jotakin mieleen, huomautti Soisalo.
Tietysti sen piippu oli jo monta kertaa kohti kulmaluutasi.
--En tahdo kieltää, etten sitä olisi pari kertaa sormitellut, hymyili Antti
surumielisesti. Mutta mitä minusta nyt tulee? Enhän minä osaa alkaa
enkä ajatella mitään.
--Asia tuli sinulle odottamatta? kysyi Soisalo varovasti.

--Aivan, vastasi Antti vilpittömällä katseella. Kaikki oli järjestetty
valmiiksi minun selkäni takana. Pahoin pelkään, että siinä ovat hänen
sukulaisensakin olleet pelissä mukana.
--Mutta syy? Onhan täytynyt olla joku syy!
--Minä en tiedä, vastasi Antti väsyneesti. Taikka oikeammin, minä en
kehtaa sanoa sitä.
--Sinä olet ollut uskoton hänelle? kysyi Soisalo, koettaen mielialan
vakavuudesta huolimatta silmäänsä leikillisesti ja kevytmielisesti
vilkuttaa. Antti katsoi nuhtelevasti häneen.
--Minä! hän sanoi, tehden avuttoman liikkeen käsillään. Sitä et sinä
usko itsekään.
--Ei, ei, suo anteeksi...
--En olisi voinut, vaikka olisin tahtonutkin. Tiedäthän kuinka
riippuvainen minä olin hänestä. Nyt minä olen kuin haltijaton koira...
Ääni tyrehtyi häneltä kurkkuun ja hän kääntyi jälleen poispäin
ikkunasta ulos tuijottamaan. Seurasi hetken hiljaisuus.
--Nyt me lähdemme! sanoi Soisalo äkkiä reippaasti ja ratkaisevasti.
Ylös, kolme askelta kohti ovea, mars!
--Minne? kysyi toinen, luoden kuitenkin kiitollisen silmäyksen häneen.
--Minne hyvänsä! Kunhan vain pois tästä talosta! Hulluksihan täällä
tulee.
--Eipä ole juuri ilmankaan, myönsi Antti, nousten ylös pöydän äärestä.
Mutta ymmärrät, etten ole aivan kapakkatuulella.
--Ole vaiti! virkahti toinen. Nyt sinä olet minun vieraani. Ja nyt
määrään minä illan ohjelman. Sinulle on pääasia, ettet jää yksin tuota
yhtä ainoata asiaa tuumimaan, vaan näet ympärilläsi seuraa ja ihmisiä.
--Olkoon sitten! vastasi Antti.
Ystävykset panivat päälleen ja poistuivat nopeasti autiosta talosta,
jonka huoneet alkoivat jo hämärtyä. Ja painaessaan kiinni paraati-oven
tunsi Antti viiltävän tyhjyydenkammon sydämessään ja muisti samalla
kauhistuen hetkeä, jolloin hänen jälleen olisi pakko palata sinne.
Nyt ei häntä siellä enää kukaan odottanut.

4.
Soisalo johdatti heidän askeleensa Kämpin Bariin. He istuivat hetkisen
äänettöminä mukavissa nojatuoleissaan ja imeksivät sherrykobbeliansa.
Soisalo koetti keksiä sopivaa puheen-ainetta, mutta onnistumatta.

--Syy? kysyi hän vihdoin matalalla äänellä. Miksi vaimosi erosi
sinusta?
Antti tuijotti eteensä raskasmielisesti.
--Voinhan minä sanoa senkin, hän virkahti huomattavalla
ponnistuksella. Minä olen nyt köyhä mies. Ja kenties hänellä on jo
katsottuna joku toinen varakkaampi.
--Nyt sinä puhut sielusi katkeruudesta, väitti Soisalo. Eihän se voi
mikään todellinen syy olla.
--Minä en ainakaan tiedä mistään muusta. Minulle ei ole mitään
selitetty. On vain sanottu, että on parempi näin ja että minä vien
perheeni ja vaimoni perikatoon.
--Hävisitkö sinä siis todellakin tuossa Toivion vararikossa enemmän
kuin sinulla oli omaisuutta? kysyi Soisalo huolestuneena.
--Kuka sen vielä tietää, vastasi Antti. Eihän kaikkia pesiä ole vielä
selvitetty. Mutta kyllä niistä jotakin sentään pitäisi tulla, niin