Pankkiherroja | Page 4

jo kirkkomaan portilla. Oli pakko loppua tämän
tuskin ylösrakentavan hautasaatto-puheen.
Soisalo katseli miltei taika-uskoisella kauhulla tuota käyrää
ukonkääppää vierellään. Mitä kaikkea mahtoi hän tietää ja mitä vain
aavistaa? Jos puolikin siitä oli totta, uhkasi perikato paljon laajempia
piirejä kuin hän itse oli uskaltanut ajatellakaan.
Hänenkö tulisi siis loitota Antista? Ei milloinkaan!
Mahdollisesti häviäisi Anttikin jotakin, sillä olihan tämänkin omaisuus
monenlaisiin eri osakkeisiin ja arvopapereihin sijoitettu. Mutta jos niin
olisikin, paljon ei se missään tapauksessa voisi olla. Eiväthän kaikki
yhtiöt voineet yht'aikaa horjua, kaikki liikkeet yht'aikaa romahtaa!
Talo-osakkeiden täytyi ainakin olla varmoja... Hyvä, että hänen oma
eikä aivan pieni varallisuutensa oli pääasiallisesti kiinteimistöihin
sijoitettu.
Ukko horisi honkiin! Kaikessa ei häneenkään voinut olla luottamista.
Mutta niin paljon olivat vanhan kamreerin sanat kuitenkin Soisaloon

vaikuttaneet, ettei hän nähnyt eikä kuullut juuri mitään koko
hautatoimituksesta. Alituisesti soivat hänen korvissaan sanat: varkaita,
varkaita, väärentäjiä ja vaillingintekijöitä!
Hän heräsi hetkiseksi, kun tuli vuoro hänen astua hautakummulle
kukkiansa laskemaan. Mutta hänen äänensä vavahteli kummallisesti,
kun hän luki nauhoihin painetut sanat: "Rakkaalle ystävälle, rehelliselle
kansalaiselle ja työntekijälle."
Rehelliselle? Kuka voi mennä enää kenenkään rehellisyydestä
takuuseen?
Hän loi hätääntyneen, pöyristyneen katseen ympärilleen.
Ei, ei! Olihan se vain pahaa unta. Seisoihan tuossa koko kunnianarvoisa,
vakavarainen yhteiskunta hänen ympärillään. Kaikki kunnan ja valtion
toimissa koeteltuja miehiä, useimmat jo kunnialla harmenneita, päässä
moitteettomat silinterit, silmien katse ja koko ryhti niin luottamusta
herättävät, ettei pieninkään epäluulo heihin nähden voinut olla
mahdollinen.
Soisalo tunsi rintaansa helpottavan. Onnettomuus voi kohdata ketä
hyvänsä, salama terveenkin puun pirstota, mutta olihan sentään vielä
lupa uskoa ihmisten kuntoon ja kunniaan.

3.
Ukko Jäkälä oli oikein ennustanut. Lauri Toivion liikkeen ja
kuolinpesän vararikko vei mukanaan monta muuta, jotka jollakin tapaa
olivat hänen laajoihin asioihinsa sekaantuneet.
Pahinta oli, että esiintyi vaillinkeja, järjestelmällisesti vuosikausia
jatkuneita kavalluksia, joiden olisi täytynyt ilmi tulla samoina päivinä
kuin hän itse oli ehättänyt tekemään oikeutta itselleen. Oli arvoitus
kaikille, kuinka tuo sympaattinen, aina jäntevä, aina herttainen ja
rattoisa mies oli voinut tehdä itsensä syypääksi sellaisiin. Monet
kirosivat hänen muistoaan. Toiset taas eivät voineet olla ihailematta sitä
mielenlujuutta ja tahdontarmoa, jota hän viimeiseen hetkeensä saakka
ja myöskin viimeisellä teollaan oli osoittanut.
Antti kadotti kaikki, mitä hänellä oli, Soisalo myöskin jonkun verran.
He olivat kuitenkin monien muiden joukosta onnellisimpia, sillä heillä
oli kumpaisellakin vakinainen paikkansa ja tukeva yhteiskunnallinen
asemansa. Kaikkien ei käynyt yhtä hyvin. Pari viatonta maanviljelijää
Helsingin lähistöltä teki vararikon ja Antin lanko, nuori suomalainen

liikemies Kivimäki, katsoi parhaaksi pudistaa epäkiitollisen isänmaan
tomut jaloistaan ja livistää Etelä-Amerikaan, suruksi ja kaipaukseksi
kaikille velkojilleen, enin kuitenkin sille pankille, missä Antti
työskenteli.
Se hävisi enimmän kaikista.
Myöskin Antti oli osaksi syypää siihen. Mikäli hänen äänensä pääsi
johtokunnassa kuuluviin, hän oli aina puoltanut luoton myöntämistä
juuri Toiviolle ja Kivimäelle, joita hän piti aivan varmoina, kuten
kaikki muutkin olivat heitä pitäneet. Nyt hän tunsi, että hänen asemansa
pankissa oli järkytetty. Pääjohtaja ei enää luottanut häneen niinkuin
ennen eikä hän itsekään enää kysyttäessä voinut esiintyä samalla
arvovallalla.
Kului sitten kesä ja syksy tuli.
Johtaja Soisalo istui eräänä sunnuntaina Kappelissa. Poikamiehenä,
joka hän oli, hän söi kaikki ateriansa ulkona, pitäen vain huoneuston ja
vanhan siivoojatar-eukon, joka samalla laittoi aamu-teen hänelle.
Hänen siinä peilin alla istuessaan ja päivän sanomalehtiä katsellessaan
ilmestyikin Antti sisälle.
--Hei!
--Hei! Hei! Eipä ole pitkään aikaan tavattukaan.
--Eipä kyllä. Täällä sitä vain eletään kuin talviset jänikset ja poljetaan
omia polkujamme.
Soisalo ei aluksi huomannut mitään outoa hänen olennossaan.
Tavallista kalpeammalta hän näytti vain. Hän tilasi, hän söi, hän joi,
hän jutteli, hän maksoi, kaikinpuolin säntillisesti, mutta teki tuon
kaiken merkillisen hajamielisesti ja ikäänkuin itsensä ulkopuolelta.
Onpa hänellä ollut surujakin, ajatteli Soisalo. Menettääpäs liki
satatuhatta markkaa ja vielä kuolleen miehen vuoksi, jota ei voi
haukkua edes ja jonka suhteen ei millään tavalla voi keventää
sydäntään! Ei muuta kuin pulita rahat pois vain! Voi se johdattaakin
miehen eriskummallisiin mietteisiin.
--Tuletko luokseni päivällisille? kysyi Antti äkkiä.
--Miksei, vastasi Soisalo hiukan hämmästyneenä, koska hän ei nähnyt
mitään järjellistä syytä evätäkään kutsua. Milloin?
--Heti klo 3:lta, palvelijatarten vuoksi, näetkös, näin sunnuntaina. Me
juttelemme tässä hetkisen ja menemme täältä suoraan. Eikö niin?
Soisalo ei taaskaan nähnyt mitään vastaväittämisen aihetta. Mutta hän

kiinnitti huomiota siihen, ettei hänen ystävänsä mennyt puhelimeen
eikä millään muullakaan tavalla näyttänyt välittävän ilmoittaa kotiinsa
uuden päivällisvieraan saapumisesta.
Noh, olenhan minä siksi tuttu talossa, lohdutteli hän itseään. Teen vain
anteeksipyynnön rouvalle ja Antti saa hoitaa loput. Sillä peijakkaalla on
niin hyvä kyökki!
He vaihtoivat välinpitämättömästi sanasen, ottivat auton ja läksivät
Antin luo. Rouva ei näyttänyt olevan kotona ollenkaan, yhtä vähän kuin
lapset, koska heidän ääniänsä ei kuulunut missään. He juttelivat
hetkisen Antin työhuoneessa, sitten ilmestyi vain palvelijatar, joka
ilmoitti, että herrojen päivällinen oli katettu. He siirtyivät ruokasaliin.
Oli ribinovkaa, oli tanskalaista oluttakin. Päivällinen oli
yksinkertaisesti ensiluokkainen. Soisalo tuli heti hyvälle tuulelle eikä
Anttikaan tuntunut antavan perään lystikkäiden kaskujen kertomisessa
ja sattuvien vuorosanojen singahuttelemisessa. Ja kun vihdoin Antin
tunnetut kaukasialaiset viinit tulivat esiin, kajahteli koko ruokasali
heidän nauruaan ja toverillista hilpeyttään.
Syötyään he siirtyivät jälleen Antin huoneeseen.
He tupakoivat,