Pakolaisen päiväkirja | Page 8

sanalle, mutta tosiaankin: johon
ukonnuoli sattuu, ei ole pahemmin lyöty kuin se, jota tykinkuulan
viuhka kohtaa. Näinpä minä Puolalaisen, jonka reidestä tykinkuulan

viuhka katkaisi jalan, ihoa raamustamattakaan, ja Komárom'in
linnoituksissa, joissa ammuttiin neljäkolmatta naulaisilla tykillä
havaittiin kokonainen rivi sotilaita kaatuneen vähimmättäkään haavatta.
"Vasta ison ajan päästä rupesin tointumaan; toinen puoli ruumistani oli
ajetuksissa ja päässäni suhisi yhä vielä, juuri kuin olisin ollut veden alla.
Sotaa kesti kestämistään. Ma makasin siinä keskellä sotakenttää;
sotilasjoukkoja kulki ohitseni, ympäritseni oikealla ja vasemmalla
puolella. Kerran muutama komppania Kroatilaisia hyökkäsi niin likelle,
että äärimmäiset kopraalit ulottuivat minuun painetillaan. Kaksi pisti
minua, yksi osasi kylkeeni. Vaan minäpä en sittenkään liikahtanut,
jonka vuoksi luulivat minun kuolleeksi eivätkä sen enempää minusta
huolineet.
"Myöhemmin, puolen tunnin kuluttua ratsasti siitä aika vauhtia
raskas-aseista hevosväkeä. Yksi heistä havaitsi minun olevan
hevospaimenen, ja muista eroten ajoi hän täyttä laukkaa luokseni ja
tahtoi ratsastaa päälleni. Vaan onpa hyvin opetetulla hevosella se tapa,
ett'ei koskaan astu edessä makaavan ihmisen päälle. Neljänneksen
tuntia edespäin ajaa tömisteli kyrasieri päälläni, ratsun kertaakaan
ruumiilleni astumatta. Se juoksi aina niin ristiin, ett'ei koskenutkaan
minuun kengällänsä.
"Minä en tehnyt ainoatakaan liikahdusta, joka olis ilmoittanut hengissä
olevani. Makasin järkähtymätönnä kuin kivi. Lopuksi heitti kyrasieri
minut siihen.
"Viimein tuli siihen tykistö. Muutama kanuuna asetettiin tuskin
viidenkymmenen askeleen päähän minusta. Hevoset ylöttyivät melkein
sinne asti, kun kanuuna käännettiin.
"Ruvettiinpa ammuskelemaan. Tykinkuulat lentelivät suhisten ylitseni,
ruutin kuonaa varisi päälleni, ja toiselta puolen tähdätyt viisto
(rikosetti-) laukaukset hyppelivät ristiin rastiin ylitseni ja sirottivat
päälleni irti revittyä hietaa ja someroa.
"Myöhään iltaan ammuskeltiin siinä kahden puolen. Loppuipa viimein
sota. Ma havaitsin magyarilaiset sotajoukot hajoitetuiksi. Yksi

pataljoona tahtoi ryntäistä vihollisten läpitse, vaan sai siinä yrityksessä
enimmäksi osaksi surmansa. Sen lipun pelastivat neljä husaaria ja
antoivat, kuten sittemmin kuulin, kenraalille, sanoen: 'Tuoss' on
kahdeksannen pataljoonan sotalippu; väestö itse jäi tappelutantereelle'.
Minäpä myös jäin menetetylle sotakentälle.
"Illalla, kun jo alkoi pimeä tulla, nousin minä, katsoin ympärilleni ja
näin kaukana, siellä missä Magyarilaisten sotajoukot aamulla seisoivat,
vahtitulia loistavan yhdessä rivissä. Ne olivat etäällä minusta, ja ma
voin tuskin pystyssäkään pysyä; vaan läksinpä kuitenkin liikkeelle
leiriä etsimään. Hiljaksensa kulkien, välistä nelin kontatenkin pääsin
myöhään yöllä ensimäiselle vartiatulelle. Vahti havaitsi minut, ja hänen
huudostaan huomasin olevani keisarin laumojen keskellä. Silloin en
enää huolinut, tehtäisiinpä minulle mitä tahansa. Tulipa siihen
vartioston päämies. Ma rukoilin häntä tappamaan minua, jos niin
haluttaisi, vaan ei kauemmin jättämään kurjaan tilahani. Mies oli
itkemäisillään; niin kävi hänen minua sääliksi. Hän sitoi itse haavani,
laittoi minut tulen ääreen makaamaan ja toimitti ruokaa sekä juomaa.
"Seuraavana päivänä piti heidän marssia eteenpäin. Minun jättivät ynnä
muiden vankien kanssa erääsen hävitettyyn kylään. Vahdin pitoa varten
jäi kanssamme muutamia Serviläisiä, jotka eivät tappelussa olisi
voineet mitään hyötyä tehdä.
"Eräänä ehtoona näin kirkon akkunasta, johon olimme suljetut, että
kaksi Serviläistä hieroi kauppaa Kimistäni. Toinen oli ostanut sen
kymmenellä floriinilla muutamalta huonolta ratsastajalta, jonka oli
pakko hukata se, koska tuo jalo eläin ei päästänyt ketään selkäänsä.
Serviläinen oli monta monituista kertaa ollut niskansa taittamaisillaan
sen kanssa, jonka vuoksi oli päättänyt saattaa turmioon jonkun
toverinsa; vaan vähintäin kaksi floriinia tahtoi hän voittaa. Siinä
kuuluvissani tekivät kauppaa hyvästä hevosestani, jot'en olisi
kokonaisesta kylästä antanut. Toinen pyysi kahtatoista floriinia, toinen
ei kymmentä enempää luvannut, vaan toinen tahtoi missä tapauksessa
tahansa ostaa, toinen missä tapauksessa tahansa myydä; mutta
kumpikaan ei luopunut hintamäärästään. Siksipä loppuikin leikki niin,
että joutuivat miehet tappeluun, ja aika lailla toisiaan möksittyään

suostuivat seuraavana aamuna tekemään kaupan.
"En tiedä, hieroivatko sitten seuraavana päivänä kauppaa. Minä
karkasin vielä samana yönä akkunan kautta ja vein Kimini pois".
Ihminen ei millään niin huvita toista, kuin jos itse kärsimiä vaivojansa
kertoelee semmoisessa tilassa, jossa ei keltään puutu mitään, iloisessa
ja hupaisessa toveriseurassa, iloisesti leimuavan tulen ja riemua
tuottavan viinan ääressä, ja hän riemastuu vaikutuksesta, minkä
loihtiipi kuuntelevain kasvoille niiden hirvittävien tapausten kerronta,
jotka hän itse läheltä on nähnyt, jotka häntä itseään ovat kohdanneet.
Myöhään iltaseen otimme osaa sen onnellisen perheen ilohon. Sitten
vanhus itse saattoi meitä pajua kasvavalle rannikolle, jonka
selvävetinen, monimutkainen virta ympäröipi saarenteeksi. Virran
keskellä taasen näkee pienen, varvikkoa kasvavan saaren, ja saaren
sekä pajukko-rannan välisessä putaassa keltaisen vesimyllyn, joka
tammilaahkohon kiinitettynä jauhaa siinä, yhtenään jyristen yön
hiljaisuudessa.
Hevospaimen vihelsi kolmasti, jonka jälleen myllyn päältä alkoi kuulua
airojen loiske. Lähenemistään läheni meitä alus, soukka, yhdestä puusta
onsitettu miessurmaaja, jota yksi ainoa mies souti kahdella airolla.
Kun jo oli meitä lähellä, kuiskasi hevospaimen, meihin kääntyen,
korvaamme: "Ei pidä hänelle tehdä hyvää ehtoota; hän sitä ei rakasta.
Hän ei ota alukseensa sitä, joka toivottaa hyvää päivää tai ehtoota".
"Hän lienee kummallinen ihminen".
"Hänellä on tapana sanoa, ett'ei Jumalan suosioon tarvitse ketään
sulkea".
Ruuhen isäntä saapui rantahan. Hän oli tämän salaisen myllyn mylläri.
Sanaakaan hiiskumatta istuimme hänen alukseensa. Mylläri ei
myöskään meiltä kysynyt mitään, vaan istui takaisin perätuhdolle.
Hiljakseen liukui ruuhi meidän kanssamme edelleen pitkin iltahämyyn
peittyneen veden pintaa. Ei kukaan puhunut sanaakaan; ainoa ääni, mi

kuultiin, oli airojen tahdinmukainen kolke.
Saaren päitse kulkiessamme, kuulimme sieltä hiljaisen laulannon.
Mylläri puisti levottomasti päätänsä, synkällä katsannolla jauhain