Pakolaisen päiväkirja | Page 9

yhtä
ja toista kiroussanaa hampaidensa välissä. Ruuhi mennä soljahteli
eteenpäin, ja jota loitommas eteni, sitä hiljempää kuuluivat saarelta
laulun säveleet.
Toiselle rannalle tultuamme, otin minä käsille muutamia rahoja,
mielien antaa ne myllärille. Hevospaimen huomasi sen, työnsi takaisin
käteni ja mörisi korvaani: "Hän ei rakasta sitä ihmistä, joka antaa rahaa;
hän on kummallinen mies, olenhan sen sanonut".
Hevosemme uivat ylitse, ruuheen sidottuina. Maalle noustua me
nousimme niiden selkään, kuin märät olivatkin, ja ratsastimme
hiljakseen eteenpäin vanhan johtajamme perässä.

VII.
Aronvari.
Sydän-yö taisi olla, koska me, päästyämme toista sataa tynnyrin-alaa
avaruisen maissipellon päähän, keksimme pienen mökin, joka seisoi
puoleksi peitossa hietaharjun sisässä. Se oli "Säkene"-krouvi.
Syrjässä se on maantieltä. Melkein alempana Theiss-joen ranta-äyrästä
seisoo se, suurimmaksi osaksi peittyneenä hiekkaharjuun, hopeapaju- ja
Kanadanpoppeli-viidakko ympärillään.
Koirien haukunta vasta huomautti meitä, niin että me tuon peitetyn
mökin näimme. Kuusi valkoista suurta tiistikoiraa karkasi ulos pihasta,
vihaisella haukkumisella käyden meidän kimppuhumme.
Silmänräpäyksessä olivat ne oikein säännöllisen sotajoukon
tarkkuudella meidät piirittäneet sekä edestä että takaa ja molemmilta
sivuilta.
Oppaamme, vanha hevospaimen, hätäilemättä hyppäsi alas hevosen

selästä, kykähtihe maahan koirien eteen, pisti lakkinsa kainaloonsa, ja
rupesi, rummutellen nenäluutansa sormella, soittamaan jotain äkäistä,
pilkallista nenä-ääntä, ja ryömi yhä näin kykkisillään vihaisimpaa
koiraa lähemmäksi.
Tämä sitä outoa temppua paheksuen irvistelemään, ensimmäisen kerran
perästä se jo pyörähti ja karkasi taaksepäin, toisenpa kerran perästä
koirat kaikki, tunkien toinen toistaan, kiittivät onneansa, kun mitä
kauimmaksi pääsivät pakoon!
"Onpa se heille vastahakoinen, se temppu", virkkoi oppaamme,
pujahtaen ylös. "Näin suurten koirien kanssa ei auta liehakoitseminen,
eikä viheltäminen, eikä lyöminenkään -- ne pojat tempaisevat ihmisen
maahan hevosen selästä, haukkaavat hampain kiinni kärryin pyöriin,
rikkovat markkinoille menevän kerjäläisen käsikärryt, repäisevät
mekon alas pippurilta haisevan Slovakin selästä mutta hevospaimen,
kas se niiden tavat tuntee, se vaan niiden eteen kyykähtää maahan, ja
rummuttaa nenäluutansa, ja näin koirat muristen, inisten pötkivät
pakoon, niinkuin olisi rutto perään-ajamassa, eivätkä enää sinä päivänä
esille pujahda".
Pian me seisoimme krouvin oven edessä.
Mökki oli hyvässä kunnossa pidetty. Huolellisen, sievistävän käden
jäljet näkyi siinä jokapaikassa. Kyllä näkyi, että isäntä ei asunut siellä
niin paljon muille kuin itselleen mieliksi.
"Tuota kunnioitettavaa isäntää tuossa tulee kutsua 'herra Schallaiksi'",
neuvoi meitä oppaamme. "Ei hänelle ole mieleen, kun häntä sinuttelee,
ja jos krouvariksi karahteeraa, niin hän silmittömäksi suuttuu".
Ei meidän ollutkaan tarvis kolkuttaa. Hevoskopinan kuuluessa avautui
krouvin ovi ja itse krouvari astui ulos eteemme, päästä jalkoihin
valkeassa asussa, nimittäin paidassa ja pöksyissä. Häveliäs Magyari ei
vuoteeseenkaan laskeutuessaan riisu päältään liinavaatteitaan, ja herra
Schallai suoraan vuoteeltaan oli noussut. Päässä vaan oli suuri
lammasnahkainen karvalakki -- ei siksi että se lämmittäisi -- sillä oli
vaan virkana osoittaa että hän se oli isäntä talossa.

Oppaamme kuiskasi hänelle muutamia sanoja, antaen meidät näin
hänen huostahansa, ja sitten, sanottuansa meille jäähyväiset, hän vielä
samana yönä ratsasti takaisin kotiinsa toiselle puolelle jokea.
Mutta herra Schallai, kuultuaan että me jo olimme illallista syöneet, vei
meidät pieneen sisäkammariin, jossa oli sänky, lukemattomilla
höyhentyynyillä ja polstareilla torninkorkuiseksi rakennettu -- siihen
meidän piti upottaa itsemme, käski hän; näin tervetulleina vieraina hän
meitä kohteli.
Aamulla varhain astui herra Schallai sisään luoksemme ja herätti
meidät sillä hauskalla sanomalla, että naapuritaloissa poliisi on
käymässä, joka pian oli tännekin ilmautuva.
Säikähdyksellä me karkasimme ylös ja ilmoitimme hänelle
aikomuksemme kohta taas palata Theiss-joen toiselle rannalle.
"Ei huoli heitä pelätä", virkkoi hän. "Ne vaan varkaita hakevat,
teidänkaltaisten ihmisten ei pidä joutua heidän kynsiinsä. Ja muuten
olisikin jo myöhäistä poispaeta; ne huomaisivat teidät ja siitä paljon
pikemmin saisivat epäluulon. Pysykää vaan tässä kammarissa ja syökää
aamiaista siksi, sitten me keksimme heille jonkun kepposen."
Me istahdimme aamiaispöytään. Herra Schallai puolestaan kävi, piippu
suussa, seisomaan kuistille. Kumppalini valitti: "En tiedä mikä minun
on -- tuntuu ikään kuin kurkkuni olisi käynyt niin hataaksi, ettei
palanenkaan ruokaa tahdo mennä alas." -- Minunkin laitani oli aivan
sama. Pelolla on ihmiseen ihmeesti kuristava vaikutus.
Eipä aikaakaan, niin näimme sykkivällä sydämellä kuinka eräs
poliisipäällikkö kuuden panduurin (santarmin) kanssa ajoi karautti
ikkunan sivuitse. Herra Schallai tuolla ulkona tervehti heitä
iloisimmalla tavalla, kumartaen syvälle, ja poliisipäällikkö puolestaan
vastasi tylyllä, kovalla äänellä:
"Epäluulon alaisia ihmisiä haemme." Näin sanoen hän hyppäsi maahan
hevosen selästä ja astui sisään.

"Olkaa niin hyvät", vastasi krouvari rauhallisella, kylmäkiskoisella
äänellä ja avasi heille oven.
Kumppalini raappi nenäänsä: "Soisinpa, että nyt ei omantuntoni päällä
olisi sen raskaampaa painoa kuin jonkun varsan varastaminen."
Silmänräpäyksen kuluttua kuulimme kuinka panduurit helisevin
kannustimin astuivat vierastupaan, johonpäin meidän kammarimme ovi
kävi. Herra Schallai heidän ympärillään pyöri ja hyöri.
"Olkaa niin hyvät ja painakaa puuta, armollinen herra ja kunnon miehet!
-- Kaukaako tullaan? Ollaanko väsyksissä? Saako tarjota jotain?
Arvaanpa, että tuli jano. Mitä saisin luvan tarjota? Viiniäkö suvaitsette
vaiko paloviinaa? Hyvin hyviä viinirypäleitä sain tänä vuonna, juuri
laskin ne tapin taaksi."
"No miks'ei! virkkoi poliisipäällikkö äreällä, tylyllä äänellä. Mutta
joutuun, sillä meillä on kiire; ennen kun talosi saamme läpihaetuksi,
tulee keskipäivä. Noille pojille ryyppy, minulle viini lienee parempi."
Herra Schallai juoksi kaapillensa, valitsi kuusi ahdaskaulaista ruukkua,
täytti ne reunoilleen oivallisella sikunaviinalla, asetti ne pöydälle, ja toi
päällikön eteen lasillisen hyvää