Pakolaisen päiväkirja | Page 7

pöyhkeästi ja viittasi, eitä
olisimme hiljaa.
Sillä välin hevosen jalkain töminä yhä kuului lähenevän, ja muutamain
silmänräpäysten kuluttua astui ratsasmiehen haamu näkyviin sakeasta
ruo'ostosta. Hän istui satulatta täplikkään ratsun selässä ja hänen
tinanappinen dolmaninsa (takkinsa) sekä koko vaatteuksensa oli
ylt'yleensä reikiä täynnä ja revitty. Riipparöytäinen ja huippu-pohjainen
hattu, joka oli syvään silmille painettu, peitti hänen kerityn päänsä.
Hänen vasen kätensä oli ristin rastin rievulla kiedottu, oikeassa
kädessänsä hän heilutti kuvattoman suurta kassaria ja hallitsi
hevostansa polvilla, sanoilla ja lyömillä.
Kun vanha hevospaimen katseli vastatullutta, loistivat hänen silmänsä
juuri kuin olis viiniä juonut. Äkkiä tarttui hän hevosensa niskaan,
ratsasti meistä huolimatta saapuneen miehen eteen, ja ennenkuin tämä
ennätti sanaakaan hiiskua, syleili hän häntä niin, että oli hevosen selästä
maahan vetää.
Tulleen kasvoilla, jotka olivat hyvin päivettyneet, oli havaittavana se
vakaisuus ja ykstotisuus, joka oli niin kotiintunut nuorten sotamiesten
kasvoille, ja jolla tieto kestetyistä vaaroista ja miehuullisella mielellä
kärsitystä kurjuudesta oli heitä kaunistanut. Tämä vakaisuus pysyi
hänellä muuttumatonna vanhuksen syleillessäkin.
Vanha hevospaimen oli itkuun hyrähtää.

"Armas poikani, armas poikani, -- ettäkö nyt olet tässä!"
Tullut katsoi kysyen meihin päin. Appi kuiskasi hänelle korvaan
muutamia sanoja, kättään suun edessä pitäen, jonka jälkeen vävy
kunnioitukseksi nosti riepuun käärittyä kättänsä hattuun ja meille
kehoitukseksi lausui: "Ei pidä peljätä, me olemme täällä jo kotona,
Aaprahamin helmassa!"
"Entä puolisoni, -- kuinka on hänen laitansa", kysyi hän appeensa
kääntyen.
"Hänestä ei ole jäljillä kuin vähän varjoa; hän on huolesta itkenyt
itsensä puoli-kuoliaaksi".
"Eikö hän sitten ole mennyt miehelle?"
"Olisinpa hänen kuoliaaksi piessyt".
"Ei ole kunniallinen se vaimo, joka ei pidä vähintäin huolivuottaan;
vaan vannoivatpa takaisin palanneet nähneensä sinut siellä kuoliaana".
"Totta puhuivat. Kun kotiin pääsemme, selittelen siihen kuuluvat seikat.
Nyt on kurkkuni kuiva ja mieleni niin ikään; rientäkäämme siis
eteenpäin majalle. Minulla ei ole valhe tapana, mutta ma tuskin
itsekään uskon, mitä minulle on tapahtunut".

VI.
Kuolleista noussut.
Me ratsastimme eteenpäin. Meillä oli nyt johdattajana nuori vävy, joka
tietysti hartaimmin halusi päästä perille etsittyyn paikkaan. Tuskin
voimme hänen jäljissään pysyä.
Pian pääsimme rämäkän syrjään. Ruo'osto alkoi harveta; sen siaan
peitti tiheä pajupensaikko tien, pehmeässä mudassa näkyivät
edellämme kulkeneiden hevosten jäljet, ja maa koveni kovenemistaan

jalkaimme alla. Hetken päästä olimme kuivalla pohjalla.
Vävyn ratsu alkoi iloisesti ja kodikkaasti hirnua, tuntien paikan.
Pajupuiden välistä astui näkyviin vähäinen nurmea kasvava aukko,
josta osa oli ryytimaaksi raadettu ja kyökkikasvilla istutettu. Ryytimaan
ääressä seisoi maja, joka kokonaan oli ruo'oista rakennettu.
Metsähumala peitti tuuheilla lehdillään koko huonerakennuksen katon
harjalle saakka. Viereen oli rakennettu tulisia, jota ontelo,
surkean-näköinen paju varjosi riippuvilla oksillansa. Leimuavalla
tulella kiehui kattilassa jotakin. Ääressä pyöri toimissaan nuori vaimo,
esiliinalla liehteen hiiliä syttymään.
Töminän kuultuaan vaimo kääntyi ja katsoi kämmen silmien päällä
pajukkoon. Vanha hevospaimen kääntyi vävyynsä: "Jää tähän", sanoi
hän, "minä tahdon ensin häntä puhutella", ja hän ratsasti edelleen. Vävy
jäi odottamaan, me seurasimme vanhusta.
Vaimon luo päästyään hevospaimen hyppäsi ratsun selästä: "No,
tyttäreni", sanoi hän, "minä tuon uutisia; nämät ystävät ovat nähneet
herrasi".
Vaimon kasvot punastuivat. "Elääkö hän?" kysyi hän erittäin
riemastuneena.
"Elää juuri elääkseen", sanoi hevospaimen, "mutta ei hänellä ole kättä,
ei jalkaa jäljillä".
"Siitä mä vähän huolin", lausui ilosta loistain vaimo, "kun vaan on
elossa; minäpä heti riennän hänen luoksensa".
"Älähän toki, tyttäreni, mihinkä sinä menisit! Kolmekymmentä
penikulmaa on täältä siihen paikkaan, johon hän jäi, ja päälliseksi vielä
on hän vankeudessa", lausui tuo hyvä vanhus, ja onneksi oli, ett'ei tyttö
häneen katsonut, sillä sitä sanoessaan hän ei voinut kasvoiltansa häätää
naurun eleitä, jotka ajoivat hänen sanojansa valeeksi.
"Olipa vaikka olisi maailman äärillä, hän ei sittenkään kaukana ole",
soperti pusztan kukkanen, esiliinan liepeellä silmäänsä pyyhkästen,

"jospa vielä olis haudattukin, menisinpä sittenkin hänen tähtensä".
Tällä silmänräpäyksellä rupesi varviosta kuulumaan laulu: En vagyok a
Petri gulyás.
Vanha hevospaimen ei enää kauemmin voinut itseänsä hillitä, vaan
purskahti nauramaan; mutta vaimon poskille näytti kaikki hänen
verensä rientävän: "Todentotta onkin se Gergely", huudahti hän käsiään
paukuttain; eikä hän tainnuksiin mennyt, vaan alkoi sen siaan
orjan-tappurain ja pensasten halki juosta sitä kohden, josta laulu kuului.
Hetken päästä nuori vävy nosti syliinsä hevosen selkään armahansa,
joka hellästi kietoi ihanan kauniit käsivartensa sotilaan kaulan ympäri.
Kun meidän tykömme tulivat, laski Gergely vaimonsa maahan hevosen
selästä. Magyarilainen ei mielellään hyväile toista muiden läsnä ollessa,
ei yksin puolisoansakaan. Vaimo riensi tulensialle, ja
tunti-neljänneksen kuluttua laittoi hän meille semmoisen kesti-atrian
keitettyä lihaa ja paistettua kalaa, ett'ei toverini saattanut olla
tunnustamatta, että tuskin vara-kuvernöörinä ollessaan oli parempaa
syönyt. Hän unhotti, että oli hevospaimeneksi naamioittu.
Sitten toi vaimo esille leilin, joka oli täynnänsä hyvää tarha-viiniä.
Viini saatti itsekunkin unhottamaan omat vastuksensa, ja niin tapahtui,
että kaikki tahtoivat Gergely'lta kuulla hänen vaiheitansa.
"No, poikani", lausui vanhus, "sanoppas nyt, kuinka tässä olet ilpo
elävänä, vaikka kerran jo kuolit?"
Gergely veti puolison viereensä nurmikolle, joka samalla oli pöytänä ja
sohvana, ja kertoi lyhyesti muutamilla sanoilla tuon surkean
tapahtuman, iloisesti leikkiä laskien, juuri kuin olisi lystillisestä
kohtauksesta haastellut.
"Kács'in onnettomassa tappelussa olin jo saanut kaksi miekan-lyömää,
kun kaksitoista-naulaisen kanuunankuulan viuhka löi minut hevosen
selästä maahan. Nauratte, appeni, sille