Pakolaisen päiväkirja | Page 6

lähemmäs meitä.
"Pahan puun panimme tuleen, vanha veikkoni", vastasin minä.
"Tuonnempana mielimme vähän seisahtua komitatin rajan ulkopuolella,
jos tiedätte hyvän ja sopivan paikan".
"Miks'en tietäisi? tulkaa kanssani!" sanoi hän viiksiänsä vääntäen ja
silmäillen meitä molempia, meidän hevosiamme ja liikunnoitamme

ihmis- ja hevostuntian tarkkuudella. Sitten hän mitään pahaa luuloa
pitämättä läksi edellämme ratsastamaan.
Koko matkalla hän ei virkkanut sanaakaan. Matkatoverini yritti hänen
kanssansa puheisin, mutta siltä hän pian suun tukki. "Minä en rakasta
paljoa puhetta", vastasi hän ja ratsasti synkkämielisenä edellämme.
Viimeinenkin torninhuippu jo katosi ta'amme, ja eteemme ilmaantui
tummanviheriä lakeus, joka ulottui tuonemmas yli koko näkypiirin: me
tulimme äärettömän rämäkän syrjään.
Kuiva, hedelmätön puszta loppui jättääkseen siaa uudelle, hirvittävälle,
ihmisiltä käymättömälle pusztalle, vesi-pusztalle.
Kentiltä karkoitettu kasvi-elo näytti tänne paenneen. Viheriät kaihlistot
olivat koristetut erittäin kirjavilla suokukilla, maan peitti muuan yrtti
hopeankarvaisilla lehdillä ja keltaisilla kukilla, ruohoisista lammikoista
pilkisteli korkeita kasvia ruusun näköisillä, kiehkuroihin kasvavilla
kukilla, ja korkeakasvuisten ruokojen varsia aina päihin asti kiertelivät
jalappakasvit, ja veden kalvossa uivat lumpeet taltrikin tapaisin
lehtineen, valkoisilla tulpanin muotoisilla kukillaan ja ruusun näköisillä
hedelmillään; ja niin kauas kuin silmä kantoi, oli aina näkön piirin
loppuun nähtävänä ääretön ruo'osto ruskein ruo'onpäineen.
Hevosemme pysähtyivät hetkeksi kylmää vettä juomaan; päämme
päällä lentää lekutti kovasti rääkyen parvi haikaroita, joiden valkoiset
sulat välkkyivät päiväpaisteessa.
Sitten oppaamme läksi matkaan, kääntäin ratsunsa rämettä kohti ja
kehoittain meitä, että pysyisimme hänen jäljillään; sillä jos sylenkin
syrjään joutuisimme, hukkuisimme hetteesen hevosinemme
päivinemme.
Vettä oli paikoin syvemmältä, paikoin matalammalta, ulottuipa välistä
melkein hevosen rintaan saakka, eikä ollut mitään merkkiä, joka olisi
tietä osoittanut.
Oppaamme alkoi täällä olla puheliaampi. Ruo'oston varjoon päästyään

haasteli hän meille, miten tottumaton käviä, vaikkapa monastikin
kulkisi, eksyisi siellä, niin ett'ei osaisi pois, vaan hukkuisi sinne. Öisin
sieltä muka usein kuuluikin hätähuutoa, olipahan sitten että metsästäjä,
kalastaja tai joku takaa-ajettu ihminen taikka kenties itse takaa-ajajakin
oli hairahtunut havaitsemattomaan hetteesen. Toisena ja kolmantenakin
päivänä vielä kuului huutoa, milloin täältä, milloin kauempaa. Mutta
kenpä voisi sinne mennä auttamaan? Juotikkaat ja vesikäärmehet
kuolettavat heidät vihdoin vähitellen. Niin hirvittävä, niin petollinen on
räme.
Ja me kuljimme eteenpäin sangen joutuun. Vesilinnut lentää
kapsahtelivat edessämme ylös pesistään, ruo'ostossa kohisivat
iltapäivän leyhkät kamalasti, kaukaa kuului päristäjä-haikaran surkea
rääkynä. Tämä ihmis-äänen saavuttamaton, synkkä luonnon-elon
vilskuna oli vielä ikävämpi ja tuskallisempi kuin yön hiljaisuus. Täällä
tässä kokonaan uudessa, vieraassa maailmassa, jossa ei maa, vesi,
kasvisto eikä niiden asukkaat olleet tottuneet ihmisten lähisyyteen, --
kuka uskaltaisi meitä tänne seurata? Pusztalla vaivasi jano, täällä
haittasi vesi; eikä ollut tietä, ei jälkiä mihinkään päin.
Oppaamme pysähtyi yht'äkkiä ja alkoi kuunnella.
"Joku tulee perässämme", sanoi hän hiljaa.
Hajamielisinä katselimme me ympärillemme. Minä juuri ajattelin, ett'ei
suinkaan kukaan saattaisi olla niin uskalias, että rohkenisi tulla
perässämme, kun kaukaa varsin selvästi kuului kahlaavan hevosen
askelten loiske. Kukahan se voi olla?
"Rientäkäämme eteenpäin!" huusi toverini kannustain ratsuansa.
"Hiljaa!" mörisi vanha hevospaimen, "äläkä hiiskahda.
Tiedustelkaamme heti, kuka se on, tuttuko vai takaa-ajaja".
Ja samassa rupesi hän hiljaa viheltelemään hevospaimen-laulua: "Lóra
csikós, lóra, elszaladt a menés". (Hevosen selkään, paimen, hevosen
selkään, karja karkasi pois). Ei ole huilua, joka paremmin voisi
lieritellä.

Kun hän oli lakannut, alkoi kaukana joku juuri kuin vastaukseksi
viheltää laulua: "En vagyok a Petri guluás", (Minä olen pikku Pietari,
lehmipaimen).
Vanha hevospaimen painoi hatun syvään silmilleen ja nousi hevosen
selkään seisomaan. Hänen kasvoissaan kuvastui säikähdys, joka
kuitenkin pian meni ohitse, tai jokin tavattoman kauhistuksen, riemun
ja epäluulon välillä oleva mielenliikutus.
"Ei se voi olla hän!" mörisi hevospaimen viiksiensä alta, juuri kuin
itsekseen puhuen, "hän kaatui; olihan siinä miehiä kuinka monta
tahansa, jotka näkivät hänen kuoliaana, rikki hakattuna". Ja vielä kerran
alkoi hän viheltää "Lóra esikós" laulua.
"A Petri Gulyás" laulun nuotti kuului taas vastaukseksi, mutta paljoa
lähempää. Ratsastaja näytti rientävän jäljissämme. Vanha hevospaimen
tarttui vihaisesti toverini hevosen suitsiin. "Menkää ruo'ostoon
syvälle!"
"Mikä hätänä?" kysyi toverini hämmästyksissään.
"Suu kiini! piru poikineen tulee perässämme tai joku, joka on päässyt
helvetistä takaisin palaamaan. Se on Dúzs'in Yrjön laulu, vävyni, jonka
kolmekymmentä kolme miestä näki kuoliaaksi lyötynä, kuoliaaksi
ammuttuna, rikki piestynä, lihamakkaraksi palottuna".
Me tunkeusimme syvemmälle ruo'ostoon. Oppaamme laskeutui
kumaraan hevosensa kaulalle ja tarkasti ilveksen silmillä sitä töminää,
jolla perässämme tulevan piti mennä ohitse. Me kumarruimme myös,
hänen esimerkkiään noudattaen, hevoistemme selkään. Hevospaimenen
ratsu ei hiiskahtanutkaan isäntänsä alla. Pari juotikasta imeytyi kiini sen
mahan alle; tuskissaan väristeli se suonista ihoonsa, mutta jalkaansa ei
nostanut siitä pois paetaksensa. Meidän hevosemme pärskyivät
yhtenään, ympärillä parveilevain elävien pistoista tuskauneina.
"Kuunnelkaa niillä hevosilla!" huudahti meille hevospaimen vihaisella,
hätäytetyllä äänellä.

Me katselimme toinen toistamme, juuri kuin olisi kumpikin tahtonut
toiseltaan kysäistä: kuinka hevosilla saatetaan kuunnella?
Hevospaimen viimein katsoi meihin ja lausui puolittain naurusuin:
"Hyvät herrat, pankaa hevoset toisen pää toisen kaulalle, niin ne ovat
ääneti". Ja sitten hän itsekseen mumisi: "Vahinko se oli, kun minua
tahtoivat luuletella, että olivat hevospaimenia; minähän kuitenkin
tunnen ihmiset. Vaan eipä sentään ollutkaan se paha; nyt on
maailmassa niin asiat, että rosvo raukan pitää herroja auttaa".
Toverini nyt tahtoi kohottaa rahatukun miehelle, vaan tämä sen ylpeästi
työnsi takaisin. "Minä en sillä elä!" sanoi hän