Pahassa pulassa | Page 4

sain hänet ajoissa estetyksi.
HILMA. Näinhän minä että oikein säpsähdit, kun --
KAMREERI (äkäisesti): Sinä näit ja sinä näit! Mene paikalla kamariisi
eläkä tuossa tuhmuuksia lörpöttele!
HILMA (mennessään vasemmalle, erikseen): Mitähän tämä merkitsee?
Kunhan pappa parka ei vain olisi joutunut ikävyyksiin.

YHDESTOISTA KOHTAUS.
Kamreeri, Onni.
KAMREERI (puoleksi itsekseen): En ymmärrä, kuinka hän noin
aikaisin --? Kello kaksitoistahan niiden muidenkin vasta piti --. No, se
oli semmoinen pieni peloitus vain.
ONNI. Mutta suokaa anteeksi, setä! Mitä te oikeastaan viskaalia noin
--?
KAMREERI. Niin, se on juuri sitä, josta tahtoisin puhua sinun kanssasi.
Sillä tiedä, veliseni, nyt on piru merrassa!
ONNI. No? Mitä nyt?
KAMREERI. Niin, istu nyt, niin kerron sen sinulle. Hoh hoo!
ONNI. Minä olen todellakin utelias.
(Istuutuu kamreerin viereen).
KAMREERI. Niinkuin tässä jo kuulit, niin olin minä eilen illalla --

KAHDESTOISTA KOHTAUS.
Rouva. Kamreeri. Onni.
ROUVA (perältä esiliina edessä ja lautanen ja haarukka kädessä):
Oliko täällä viskaali?
KAMREERI. Viskaali? Kyllä. Taisihan tuo olla tuolla ulkona.
ROUVA. No, mitä varten sinä et ottanut häntä vastaan? Sepä
kummallista!

KAMREERI. Mitäkö varten? No, kun minä nyt olin niin väsyksissä,
niin en tahtonut --
ROUVA. Kuulepas, Kalle! Katsohan minua silmiin!
KAMREERI. No, mitä joutavia!
ROUVA. Katsopas nyt vaan!
KAMREERI (Katsoo häneen epävarmasti).
ROUVA. Hm! Ei sinulle vain liene tapahtunut jotakin eilen?
KAMREERI. Tapahtunut? Kuinka niin?
ROUVA. Katso paremmin! Sano, oletko sinä rehellisesti kertonut
minulle kaikki tuosta eilisestä --!
KAMREERI (on suuttuvinaan): No, tämäpä nyt oikea tutkinto! Sinä
häpäiset itsesi, Emma. Mitä Onni kaikesta ajattelee? Ja kun minä kerran
olen sitä vakuuttanut sinulle, niin pitäisihän tuo olla kylliksi, että --
ROUVA. Jaa, jaa, puhu sinä -- ei se asiaa auta! Mutta jos sinulla vain
on jokin salaisuus, niin varo itseäsi, sen sanon!
(Menee peräovesta).

KOLMASTOISTA KOHTAUS.
Kamreeri. Onni.
KAMREERI. Juutas kaikkia, kun jo oli tulla koko asian perille, tuo
mamma! Mutta kuule nyt, niin kerron sinulle tuon jutun kaikessa
lyhykäisyydessä, sillä aika on täpärällä. (Tarttuu Onnin takinnappiin ja
sanoo melkein kuiskaamalla:) Asian laita on semmoinen, että olen
kutsunut tänne viisitoista henkeä aamiaiselle.
ONNI (hämmästyneenä): Viisitoista henkeä aamiaisille! Ja täti ei tiedä

tuosta mitään?
KAMREERI. Ei tiedäkään, veliseni!
ONNI. Mutta kuinka, taivaan nimessä, te nyt aiotte menetellä, setä?
KAMREERI. Olenhan minä sitä jo vähän aprikoinut -- ja sitten minä
olen uskaltanut luottaa sinuun, jos nimittäin siihen suostut?
ONNI. Mielelläni, jos se vain minun vallassani on. Mutta en ymmärrä,
kuinka setä tuli noin --
KAMREERI (jatkaen): Noin rohkealle tuulelleko? aioit sanoa. En sitä
itsekään käsitä. Taisi olla viskaalin ja pormestarin syy. He seurasivat
meitä, kun valtuusmiesten kokouksesta menimme seurahuoneelle, ja
tarjosivat sitten minulle kilpaa totia. Ensin oli erittäin hauskaa.
Puhuttiin hauskoja juttuja, postisihteeri soitti pianoa ja pappi lauloi ja
löi eteispoikaa. Mutta sitten nuo irvihampaat rupesivat minua
pilkkaamaan.
ONNI. Ohoh! Vai pilkkaamaan?
KAMREERI. Niin, väittivät näet, etten muka ole herra talossani, että
olen tohvelin alla ja muuta semmoista, josta hiukan suutuin. Ja kun
sitten tulin tyrkänneeksi viskaalia rintaa vastaan, hän kun oli pahin
kaikista, niin siitäkös sitten melu nousi!
ONNI. Ha ha, vai niin!
KAMREERI. Huusivat, että tämä oli ihmisrääkkäämistä ja että siitä
tulee käräjäasia, ja eläintohtori, joka myöskin oli saapuvilla, koputti
viskaalia rintaan ja määräsi että sinne pitäisi panna jotakin laastaria, ja
kun pormestari siksi ehdotteli hienot aamiaiset kaikille läsnäolijoille,
niin ei ollut minulla muuta neuvoa, kuin myöntää vaan. Ja sitten kaikki
hurrasivat ja nauroivat ja nostivat minua -- ja sen perästä en muista
muuta, kuin että istuin vossikassa ja tulin kotiin.
ONNI. Ha ha ha! Niin, kyllä ne ovat semmoisia junkkareita, että

menepäs heidän kanssaan sormikoukkua vetämään, ha ha ha! Mutta
eikö sitä voi peruuttaa koko kutsua? Eihän setä silloin ollut aivan
oikein --
KAMREERI. Ei, ei! Ei se sovi. Sittenhän ne nauraisivat minulle vielä
enemmän.
ONNI. Mutta tuossa tapauksessahan ei ole muuta jäljellä kuin ilmoittaa
kaikki tädille. Milloinka ne tulevat?
KAMREERI. Kello kaksitoistahan se oli puhe -- kahden tunnin perästä.
Ei, minulla onkin toinen tuuma.
ONNI. No, antakaapas kuulua!
KAMREERI. Minä en virkakaan mammalle mitään, ennenkuin vieraat
ovat täällä, silloin on hänen myöhäistä enää ruveta panemaan vastaan.
No, mitä siihen sanot, veliseni?
ONNI. Eipä hullumpaa! Setä aikoo tehdä tuommoisen
äkkiarvaamattoman rynnäkön, huomaan minä.
KAMREERI. Juuri niin. Äkkiarvaamaton rynnäkkö, se on oikea sana.
ONNI. Mutta, suokaa anteeksi, onko teillä niin paljon ruokatavaraa
kotona, että noin yks' kaks' voitte puhaltaa kokoon semmoisen aterian?
KAMREERI. Niin, siinäpä se juuri on, ettei --
ONNI. No, tarjotkaa niille, mitä itse aiotte päivälliseksi syödä. Eikö se
sovi!
KAMREERI. Ei aivan, meillä kun kuuluu olevan vain palttua ja
luusoppaa.
ONNI. Palttua ja luusoppaa! Se on totta, eihän tuo oikein sovi vieraan
aamiaiseksi.
KAMREERI. En minä sitä ole ajatellutkaan. Minun tuumani on

nimittäin tämmöinen: Minä ostan mitä tarvitaan, tuotan ne salaa tänne,
ja sitten vasta, kun vieraat tulevat, vien ostokseni mammalle ja sanon:
niin ja niin on nyt asian laita, mamma hyvä! Ja menköön sitten kuinka
tahansa, tulkoon maanjäristys tai muita mullistuksia -- mikä on tehty, se
on tehty.
ONNI. Mutta jos hän suuttuu