Pahassa pulassa | Page 2

olin täällä?
REETTA. Niin, hän sanoi, että hänellä oli asiaa herra Onnille, ja pyysi,
ettette menisi, ennenkuin hän on saanut teitä puhutella.
(Menee perältä).
ONNI. Jahah, kyllä. Minä odotan. Mikähän asia tuo mahtanee --?
REETTA (ovesta): Ei hän siitä sen enempää virkkanut.

(Menee).

VIIDES KOHTAUS.
ONNI (yksin): No, olkoon mitä tahansa -- minä jään siis. Mutta minne
minä siksi aikaa panen tämän paketin? En tahtoisi, että kukaan saisi sitä
nähdä, ennenkuin olen sen Hilmalle antanut. Pistäisinköhän sen tuonne
sohvan taakse? (Menee sinne katsomaan). Karasjoo, tässä
kukkapöydällähän sopii mainiosti. (Piilottaa paketin). Kas niin! (Tulee
esille). Jaa-a, olisipa todellakin kummallista, jos ei hänen katsantonsa
vähän kirkastuisi, kun hän saa tämmöisen sievän lahjan -- kaunein
hartiahuivi koko kaupungissa, niinkuin puotineiti, jolta sen ostin,
minulle vakuutti. -- Mutta joku tulee!

KUUDES KOHTAUS.
Hilma (vasemmalta). Onni.
ONNI. Ah, Hilma!
HILMA (itsekseen): Niin, hän se olikin. Mutta minä en ole häntä
huomaavinanikaan. (On etsivinään jotakin). Missähän se lieneekään se
tämänpäiväinen lehti? Eikö Reetta sitä jo ole --?
ONNI (lähestyy): Hyvää päivää, rakas Hil -- --!
HILMA. Kah, Onni! Hyvää päivää! (Jatkaa etsimistään). En tiedä,
mutta tännehän sillä on aina tapana se --.
ONNI. Mitä haet, kultaseni?
HILMA. En mitään. Sanomalehteä vain --. (Erikseen:) Yhtä iloinen ja
ujostelematon hän vain on, niinkuin ei mitään välillämme olisi ollut.
ONNI (antaa Hilmalle lehden): Täällähän se onkin, Hilmaseni,
täällähän se on.

HILMA. Kiitos!
(Istuu ja rupeaa lukemaan. Äänettömyys).
ONNI. Hm, kuinka sinä nukuit viime yönä, sydänkäpyseni?
HILMA. Kuinkako nukuin? -- Huonosti.
ONNI. Niin, ukko taisi teitä häiritä, kun tuli kotiin vähän iloisella
tuulella, he he he.
HILMA. Se ei ole mikään naurun asia, ei yhtään. Muuten minulla oli
päänkivistystä jo ennen kuin panin maata.
ONNI. Ohoh! Mistä se tuli?
HILMA. Kuka sen tietää. (Pienen äänettömyyden perästä, ivallisesti:)
Ehkä liiallisesta illallisesta.
ONNI. Mutta kuulehan nyt, Hilma -- enhän minä noilla sanoilla mitään
pahaa tarkoittanut.
HILMA. No, eihän siinä olekaan mitään pahaa, että on hyvä ruokahalu.
ONNI. Mutta ethän sinä syönyt niin paljon.
HILMA. Mitä varten sinä sitten minua siitä pilkkasit?
ONNI. Enhän minä sinua pilkannut, en millään muotoa; mutta kun otit
tuon kolmannen makkarapalasen, niin --
HILMA. Se oli vaan puolikas. Mamma oli jo ottanut toisen puolen.
ONNI. Jahah, niin olikin. Niin no, kun sinä otit tuon palasen, niin minä
vähän naurahdin ja sanoa tokaisin: Hilmalla on ruokahalu kuin
hevosella.
HILMA. Niin, ja oliko tuo kauniisti sanottu, mitä? Varsinkin kun
mamma ja Reetta olivat saapuvilla.

ONNI. Ei, tuhmastihan tuo oli minulta, mutta --
HILMA. Ja näytänkö minä sitten minkäänlaiselta suursyöjältä?
Luulenpa, ettei minun vartaloni ole sen --
ONNI. Ei suinkaan. Kuka sitä on sanonut? Sinä olet sylfiidi --
keijukainen --!
(Lähestyy taas).
HILMA (väistyen): Sitä en ole, mutta en myöskään luule sen olevan
niin selvän osoituksen proosallisuudesta, että kolmesti päivässä
aterioitsee. Täytyyhän ylläpitää henkeänsä tässä matoisessa maailmassa,
tietääkseni.
ONNI. Milloinka minä olen sinua proosalliseksi sanonut, kultaseni? Jos
joku on proosaa täynnä, niin se olen minä itse. Ja juuri tuo minun
luontoni sai eilen voiton ja pakotti minut sanomaan jotakin karkeampaa
ja jokapäiväisempää kaiken tuon runollisuuden päälle, josta koko illan
olimme puhuneet. Siinä kaikki.
HILMA. Kaunis selitys todellakin! Miksi sinä viivyitkin niin kauan?
Olisit mennyt tiehesi, kun sinun rupesi tulemaan ikävä --
ONNI. Ei, kuulehan Hilma, heitä nyt jo helkkariin tuo huono tuulesi ja
ole niinkuin ennen! Katsos kuinka ulkona on kaunista! Päivä paistaa ja
ihmiset häärivät iloisina ja onnellisina. Ja kuule, sitten minulla vielä on
sinulle jotakin sanottavaa, jota et arvaakaan.
HILMA (vilkaisee häneen kysyvästi, sitten välinpitämättömästi): Vai
niin!
ONNI. Niin, väistyhän vähäisen, niin minä sen sinulle kerron.
HILMA (istuu paikallaan): Toisen kerran -- minä nyt tahtoisin tätä
sanomalehteä --
ONNI. Mutta se on todellakin asia, joka sinua tulee ilahduttamaan --
sen luulen voivani taata.

HILMA (kärsimättömästi): Anna minun olla rauhassa, sinä vaivaat
minua!
ONNI (väistyy): Soo-o! Siltäkö se kuuluukin? No, suo anteeksi sitten!
En minä sinua tahdo häiritä. (Erikseen:) En, minä en voi häneen suuttua,
vaikka hän noin osoittaakin nurjaa mieltään -- viehättävä hän on
sittenkin. Parasta siis, että paikalla toimitan asiani, että kaikki on selvä
ennenkuin muut tulevat. (Aikoo mennä hakemaan pakettia, kun
kamreeri rouvansa seuraamana tulee oikealta). No, peeveli, tuossahan
ne jo --!

SEITSEMÄS KOHTAUS.
Kamreeri. Rouva. Edelliset.
KAMREERI (yönutussa kärsivän näköisenä): Niin, niin, kyllähän sinä
olet oikeassa, Emmaseni, vallan oikeassa. Mutta älä nyt enää siitä viitsi
puhua -- olenhan minä sen jo kuullut niin monta kertaa että --
ROUVA. Niin, mutta sinun pitää se kuuleman vielä sata, vielä tuhat
kertaa, sillä eikö ole suuri skandaali, että vanha mies, perheen isä,
rahatoimiston kamreeri ja valtuusmiesten sihteeri esiintyy semmoisessa
tilassa kuin sinä eilen ja säikäytät kuoliaaksi vaimosi, lapsesi ja koko
talosi, ja jos tuo olisi ensimmäinen kerta, mutta kun --
KAMREERI. Niin, niin, minä myönnän, minä myönnän; mutta
katsohan, Onni on täällä -- älä nyt vieraitten läsnäollessa rupea --
ROUVA. Ei se mitään tee -- päivää! -- (Nyökkää sivumennen Onnille,
joka kumartaa vähän hämillään). Hyvä on, että hänkin saa sen