Paavo Nissinen | Page 8

miks'ei Jumala
häntä suojelisi? Häijy sota! Tiedättekö äiti, minä rukoilen Nefnef'inkin
edestä. Tuleehan vihollistensakin edestä rukoilla. Ja kyllä minä tiedän,
että Nefnef on vihollisemme, vaikka hän antaa minulle sokerileipää ja
venäläistä mesikakkua".
"Fredrika parka!" sanoi äiti ja suuteli häntä. "Sinä et kuitenkaan voi
ilahuttaa minua. Suokoon Jumala, ett'ei tämä olisi mikään paha aavistus,
joka nyt hämmästyttää minua!"

"Ei, ei! rakas äitini", lausui Amalia. "Minun luuloni on peräti toinen.
Paavo tuo meille iloisen sanoman, sen saatte nähdä".
Kuuromykkä teki pian useampia merkkejä, jotka Fredrika selitti:
"Paavo soutaa kaikin voimin. Hän ei ole haavoitettu, se näkyy hänen
väkevästä soudustansa. Hänellä ei ole laukkuansa. Se ehkä on veneen
pohjalla".
Nyt rupesi naisväki selittelemään arveluitansa laukusta, niistä kirjeistä,
jotka siinä olivat ja kirjeiden sisällyksestä. Heidän levoton odotuksensa
tuli ilmi tällä tavoin, kunnes Paavo tuli niin liki, että hän käänsi itsensä,
katsoakseen paikkaa, missä nousisi maalle. Hän huomasi silloin
levottoman joukon rannalla, ja teki merkin, johonka naiset ilohuudolla
vastasivat.
Paavon tultua rantaan, rupesi naisväki kyselemään kirjettä. Mutta hän
ei ollut heitä kuulevinaan, vaan otti airot sisään veneesen ja valitsi
sauvoin kädessä paraimman valkaman. Äiti koetti saada tyttöjänsä
vaikenemaan, mutta se ei tahtonut luonnistua. Paavon kasvoilla loisti
tyytyväisyys, sill'aikaa kuin hän suurimmalla tarkkuudella ja
vähimmättäkään kiiruutta pani veneessä kaikki paikallensa ja viimein
hyppäsi maalle. Sen perästä kiinnitti hän veneen ja vasta sitte kuin
kaikki, jota hänen merimiehenä tuli tehdä, oli toimitettu, otti hän lakin
päästänsä ja tervehti ensin kuuromykkää, sitte naisia. Lopuksi otti hän
esiin kirjeen, jonka hän antoi äidille.
Ottaessaan vastaan tämän todistuksen siitä, että miehensä eli ja oli
kohdannut hänen sanansaattajaansa, ei hän voinut hillitä kyyneliänsä.
Myöskin tyttärihin tarttui tämä hänen liikutuksensa ja heidän silmänsä
kyyneltyivät. Paavo katseli tätä kohtausta melkein ihmetellen, mutta
hänen rintansa kohosi väkevästi ja todisti, että hänenkin sydäntänsä
liikutti väkevät tunteet.
Niin pian kuin äiti vähän oli rauhoittunut, aukasi hän kirjeen ja
kaikkein silmät kääntyivät häneen. Kirjettä lukeissansa vaihtelehti
monet erilaiset mielenliikunnot hänen vakailla kasvoillansa. Hän näkyi
hämmästyneeltä, iloiselta, murheelliselta, vuoroitellen.

Viimein lausui hän: "Vihollinen on jälleen tullut voitetuksi Lapualla.
Nefnef oli vähällä tulla ammutuksi. Isä ei ole aivan kaukana. Hän
lähetetään Ruoveden kirkolle. Venäläisten armeija vetäytyy takaisin
Tampereen kautta".
Amalian katsanto muuttui, tämän sanoman kuultuansa. "Me olemme
siis, Jumalan kiitos, turvassa", sanoi hän. "Jos hätä rupeisi ahdistamaan,
voimmehan silloin päästä Ruovedelle".
"Se on mahdotonta, että Venäläiset etsivät meitä täällä", virkkoi äiti.
"Tänne ei mene yhtäkään tietä ja heillä kyllä on tärkeämpiä asioita
ajatella, kuin meitä häiritseminen".
"Niin", sanoi Fredrika, "heillä ei suinkaan ole paljon aikaa, kun tulevat
ajetuiksi jälleen kotiin Venäjälle".
"Hm", virkkoi Paavo:
"Alku työn kaunistaa, Lopussa kiitos seisoo".
Äiti katsoi terävästi häneen. "Mitä tarkoitat, Paavo?" kysyi hän. "Etkös
luule, että Suomalaiset voittavat, niin että pääsemme julmasta
vihollisesta?"
"Minä luulisin paremmin käyvän", vastasi Paavo, "jos saisimme tehdä
oman tahtomme mukaan. Minä en ymmärrä herrojen konstillisia
ajatuksia, mutta sen tiedän, että jos me talonpojat saisimme kivärejä ja
luotia ja ruutia ja jokainen tekisi, mitä voisi, niin ei suinkaan ainoakaan
Venäläinen tulisi takaisin maahansa.
Tulee mies meren takainen, Ei tule turpehen alainen".
"Sinä toivot liian paljon, rakas Paavo", sanoi äiti. "Etkös usko, että
herrat, joilla komento on, semmoisia paraimmin ymmärtävät? He
tietävät kyllä, mitenkä kaikki pitää järjestettämän. Mutta eihän käyne
niin helpoksi ajaa pois näin mahtavaa ja väkevää vihollista".
"Saamme nyt kerran nähdä, mitä voidaan tehdä", lausui Paavo. "Tällä

kerralla onnistui saada kenraali Adlercreutz'in myönnytys meille
talonpojille, toimittaaksemme myös jotakin".
"Mitäs sanot, Paavo?" kysyivät naiset yhtä haavaa.
"Aikovatko talonpojat ottaa osaa sotaan?" kysyi äiti.
Paavo ei vastannut mitään, mutta hänen silmissänsä näkyi rohkeutta ja
ynseyttä.
"Jumala varjelkoon meitä!" jatkoi äiti. "Venäläiset varmaan polttavat
vihoissaan kaikki, mitä kohtaavat. Minua aavistaa, että koko maa tulee
ryöstetyksi ja hävitetyksi. He eivät suinkaan säästä ketään. Me
tunnemme heidät kyllä vanhastansa. Mihinkä olen ottava turvani lasteni
kanssa? Jumala taivaassa, auta meitä!"
"Suusta Jumalan korvaan, Armon kanssa ulos tulkoon!"
vastasi Paavo. "Mutta sinä voit olla huoleti, rouva, kunnes minä sanon.
Vaanjunkkari Roth on saanut käskyn johtaa meitä ja vältvääpeli Spof
tulee myöskin oleskelemaan näillä seuduin vähäisen komennon kanssa.
Niin kauan kuin yksikin meistä on hengissä puolustamme teitä. On
kuitenkin paras olla valppaana. Sitä ei voi tietää, mitenkä käynee, kun
Venäläiset näkevät itsensä piiritetyiksi. Sinä kentiesi olet oikeassa,
aavistaessasi ryöstöä ja murhapolttoa. Mutta sodan aikana täytyy kärsiä,
mitä ei voi välttää.
Kirjava keto kesällä Ihmisen ikä kirjavampi!"
Kaikki vaikenivat hetkeksi. Viimein huusi Fredrika: "Mutta Paavon
pitää kertoman meille, kuinka hän kohtasi isän. Emmekö saa kuulla sitä,
hyvä äiti?"
"Käykäämme sisään kaikki", sanoi äiti. "Paavo tarvitsee vähän
virkistystä. Me emme voi häntä kyllin kiittää. Hän on uskaltanut mennä
hengen vaaraan edestämme".
Paavo silmäili pikaisesti Amaliaa, mutta tämä ei katsonut ylös. Fredrika

juoksi esiin tarttuakseen Paavon käteen ja siinä kiinni riippuaksensa, ja
koko seura läksi ylös taloon.
Tämä vähäinen virkatalo, jonka majuri Gek oli vourannut kruunulta, oli
rakennettu paikkakunnan tavan mukaan. Vähäisessä pytingissä, joka oli
salvattu honka hirsistä ilman mitäkään laudoittamista tahi muuta
ulkonaista kaunistusta, oli kaksi pientä huonetta ja kyökki. Pytingin
ympärillä