Paavo Nissinen | Page 4

oli ikäänkuin kuolleilla kylvetty.
Kolkolla äänellä antoi hän käskynsä ajutanteille, sekaantuneet joukot
järjestyivät taas ja paluumatka alkoi. "Sano Kullneff'ille", lausui hän,
"että hän puolustaa Liuhtaria, niin kauan kuin mahdollista. Meidän on
tunkeminen lävitse, vaikka Adlercreutz oikeallakin sivulla olisi estänyt
meitä. Käske Kullneff'in sytyttää kylä tuleen. Se on ainoa neuvo
pelastuksekseemme".
Venäläisten tykistö kuormaston kanssa vetäytyi sillä tiellä, joka oli
tehty suopeltojen ylitse, Liuhtarin taakse. Jalkaväki seurasi perässä
tiheissä joukoissa. Cronstedt'in prikaati valloitti Lapuan kylän, niin pian
kuin Venäläisten tykistö oli siitä marssinut pois. Karjalan jääkärit

hyökkäsivät sen perään, mutta Grodnon ja Volhynian pataljonat, jotka
olivat Rajevskin jälkijoukkona, ottivat heitä urhoollisesti vastaan.
Vaikka jääkärit herkeämättä häiritsivät ja haavoittivat heitä, marssivat
he kuitenkin hyvässä järjestyksessä ja seisahtuivat ainoastansa
laukaistakseen kiväriänsä, joita marssiessaan olivat ladanneet. Tie
palavan Liuhtarin taakse oli pakenevien turvapaikka. Siinä heitä vaan
työläästi voitiin hätyyttää.
Onnellisesti päästyänsä suopellon taa sanoi Rajevski kenraali
Demidoff'ille: "Kiittäkäämme onneamme, että Adlercreutz tuli niin
innokkaaksi, että unhotti estää meitä tältäkin tieltä. -- Mutta Tiistenjoen
vuorensolassa tahdon häntä pidättää".

II.
Liuhtarin palo.
Liuhtarin kylä oli täynnä Venäläisten haavoitettuja. Tappelun riehuessa
Lapualla eneni heidän lukunsa runsaasti. He lepäsivät olkien päällä
kylän pirteissä, jotka asukkaat olivat jättäneet tyhjiksi. Epätoivo ja
tuska kuvautui nääntyneitten sotamiesten kasvoilla, sillä he kärsivät
kipua ei ainoastaan haavoistansa, vaan myöskin puutteesta ja näljästä.
Kylän etevin pirtti oli määrätty upsiereille. Suomalaisten pirtit ovat
varsin avarat ja puhtaat. Takka, jossa valkea palaa päreissä, on oven
sivulla. Uunin piipun siasta on seinissä reppäniä, noin neljä kyynärää
lattiasta. Katto ja seinien yläpuoli ovat savusta pikimustat, mutta
alapuoli on pesty valkoiseksi. Tämmöiset pirtit eivät siis suinkaan ole
niin huonoja, kuin luulisi. Mutta siinä huoneessa, jossa nyt Venäläisten
haavoitetut upsierit lepäsivät, oli suuri lohkare takasta revitty alas;
muuten niin valkoiset seinät olivat verellä tahratut.
Tähän pirttiin toi kaksi kasakkia vangitun Paavo Nissisen. Hän
seisahtui oven ääreen, sidotuin käsin, ja katseli sitä viheliäisyyttä, joka
oli hänen edessänsä. Vihan tunto vankeudestansa ja kansallisvaino
isänmaansa sortajia vastaan eivät vielä olleet sammuneet hänen

sydämessänsä, mutta yhtä suurella uteliaisuudella, kuin ylpeydellä
silmäili hän vaikeroitsevia vihollisia.
Eräs saksalainen jäsenlääkäri sitoi par'aikaa haavoitettuja. Hän oli
punaposkinen, lihava ukko rehellisellä katsannolla. Sidottuansa
muutaman kasakki-upsierin haavan, meni hän Paavon luokse ja kysyi,
oliko hän haavoitettu. Paavo ei ymmärtänyt sanaakaan hänen
kysymyksestänsä, mutta toinen kasakeista, jotka olivat vartijoina,
ilmoitti, että hän oli vanki. Tohtori viittasi Paavoa istumaan rahin
päähän oven sivulla. Äänettä vanki teki lääkärin käskyn jälkeen.
Kauan ei viipynyt, ennenkuin ovi taas aukeni ja eräs sotilas astui sisään.
Se oli Kullneff. Hän tervehti ystävällisellä nyykäyksellä lääkäriä ja
katseli ympärillensä. Ne, joilla vielä oli tajua tuntea häntä, kohtasivat
hänen silmäystänsä hyväntahtoisella hymyllä, mutta toiset myrisivät
kamalilla hourauksilla raakoja sanoja hampaittensa välissä. Kullneff ei
ollut tottumaton tämmöiseen näkyyn, vaan kääriytyi huolettomasti
takkiinsa ja rupesi levolle haavoitettujen viereen. "Tohtori", sanoi hän
samassa, "antakaa minullekin rohtoja! Mutta jos eivät ne ole hyvän
makuisia, heitän ne takaisin vasten kasvojanne".
"Oletteko haavoitettu" kysyi tohtori ihmetellen.
"Noh, sepä on hauska nähdä. Eihän se vaan liene pajunetin pistämä
haava, sillä nuot riivatun Suomalaiset käyttävät pajunettiansa niin
kelvottomasti, että harvoin päästävät vaivaisia sotamiehiämme hengissä
pois. Suomalaiset ovat raakaa kansaa, joille ei ole siitä kyllä, että
haavoittavat vihollisiansa ja ottavat heiltä aseet pois. He käyvät aina
hengenkin perään. Sentähden saammekin alituisesti enemmän kuolleita,
kuin haavoitettuja".
"Mitä pakisette, tohtori?" huusi Kullneff. "Minä käyn kyllä vapaana,
aina siitä asti kuin Adlercreutz Siikajoella kielsi väkeänsä minua
ampumasta. Suomalaiset tuntevat minut hyvin ja minä tiedän aivan
varmaan, ett'ei yksikään heistä lähetä laukausta päälleni. Minä en
tarvitse mitään Riian palsamia, tohtori! Mutta vähän karvasta
sisällisesti, ymmärrättekö?"

"Vai niin, evesti Kullneff!" sanoi tohtori. "Tässä saatte pulloni. Mutta
jos jätätte vähän jälelle, kiitän teitä."
Kullneff otti vastaan tarjotun pullon, joi siitä aika ryypyn ja viittasi
eräälle kasakille, joka heitti viitan hänen päällensä. Sen perästä nukkui
hän aivan levollisesti kärsiväin ja kuolevain kumppaniensa keskelle.
Paavo oli hiljaisella tarkkuudella katsellut tätä kohtausta, joka hänestä
oli niin eriskummainen. Hän vetäytyi nurkkaan, johon tohtori oli
käskenyt häntä, ja salasi sidotut kätensä selkänsä taa. Vaikka hän istui
liikkumatonna, ilmoittivat kuitenkin hänen vilkkaat silmäyksensä, että
hänessä liikkui levottomia mietteitä ja rohkeita tuumia. Molemmat
kasakit, jotka niinkuin kaksi uskollista koiraa seisoivat oven pielessä,
eivät jättäneet häntä silmänräpäystäkään näkyvistä.
Pari tuntia kului, joll'aikaa tappelu riehui ulkopuolella kylää. Kivärien
ja tykkien jyrinä ei kuitenkaan mitään vaikuttanut sotaan tottuneisin
upsiereihin ja heidän lääkäriinsä. Mutta jokaiselta uudelta haavoitetulta,
joka verisenä kannettiin pirttiin ja jätettiin tohtorille, kysyttiin, mitenkä
tappelu muodostui. Kaikki kuului alussa hyvältä. Mutta viimein
kannettiin ajutantti Nefnef sisään. Hän toi sen sanoman, että
Venäläisten vasen sivujoukko oli ympäri piiritetty ja voitto sentähden
vihollisilla.
Tämän kuultuansa hyppäsi Kullneff ylös, pudisti ja ojenteli itseänsä,
kirosi muutamat kerrat ja kysyi sitte Nefnef'iltä, oliko totta, mitä hän
puhui. Tämä kertoi nyt juurta jaksain Döbeln'in liikkeestä.
Kertoessansa veti hän takin päältänsä ja antoi lääkärin tutkia niitä
loukkaamia, jotka hän oli saanut hevosen selästä pudotessaan.
Kuultuansa tämän kertomuksen syöksi Kullneff ulos ja käski kasakkeja
seuraamaan itseänsä.
Paavo liikahti väkevästi, nähdessään vartijain menevän pois, mutta