Paavo Kontio | Page 4

kuin olisi joku outo valkea tuolla kaukana kyl?n rajassa leimahtanut.
H?n j?nnitti n?k?hermonsa ??rimmilleen. Tuokion per?st? n?ytt?ytyi j?lleen sama v?lke, mutta nyt ei se h?vinnyt en??, vaan kiiti eteenp?in hurjalla nopeudella, valkaisten silm?nr?p?ykseksi eteensattuvat taloryhm?t ja kappaleen pellonpiennarta tien kahdenpuolen. Se n?ytti tulevan kohti, se n?ytti kasvavan ja karttuvan, se k?vi aina kirkkaammaksi ja h?ik?isev?mm?ksi l?hetess??n...
H?n katsoi silm?? r?v?ht?m?tt?. H?n ei ymm?rt?nyt mit??n, h?n ei ajatellut en?? mit??n. H?n n?ki vain tuon tulevan, h?n kuuli vain sen jymin?n kuin turmion, kuin kuoleman, kuin uhkaavan kohtalon ja perikadon.
Turha v?ist??, turha v?ltt?? sit?... Nyt se huusi taas! Tuolla ??nell? mahtoivat tuomion torvet toitottaa...
Se pys?htyi h?nen linnansa eteen.
H?nen oli niin vaikea irtautua tilap?isest?, kosmillisesta kauhuntunteestaan, ett? kului kotvasen aikaa, ennenkuin h?n tuli t?yteen tajuunsa ja ymm?rsi sen autoksi, joka varmaankaan ei turhan tautta t?ss? ilmassa ja t?h?n aikaan ollut saapunut h?nen portilleen. Ep?ilem?tt? t?ytyi siin? olla ihmisi?, joiden oli v?ltt?m?t?nt? juuri nyt tavata h?nt?.
Joku varjo vilkahti auton lamppujen ohi. Tuskin ne l?yt?isiv?t edes s?hk?nappulaa. Mutta tietysti ne olivat huomanneet h?net valaistusta ikkunasta ja odottivat nyt, ett? h?n tulisi ja avaisi heille.
H?n heilutti kynttil?? kahteen kertaan edestakaisin, merkiksi ett? h?n oli n?hnyt heid?t. Sitten tempaisi h?n taskulampun p?yd?lt?, pani lakin p??h?ns? ja riensi nopeasti ulos.
H?n iloitsi, itsek??n tiet?m?tt? miksi, alakerran pime?t akkunat n?hdess??n; siis ei kukaan siell? ollut her?nnyt eik? ehtinyt h?nen edelleen.
Vesi ja loka loiskuivat h?nen saappailleen... H?nen olisi ollut mahdoton selitt?? t?m?n-tuokioista mielentilaansa. H?n tunsi vain, ett? h?t? ja tuska olivat kuin puhalletut pois h?nest? ja ett? h?n j?lleen oli t?ysin itsens? vallitsija.
Koska sen kerran piti tulla, niin tulkoon! H?n tahtoi kohdata pystyp?in kaikkia mahdollisuuksia... Koska kerran kaikki vastustus oli turha, oli paras alistua v?ltt?m?tt?m??n!
Eih?n ollut muuta pelastettavissa kuin kunnia. Ja sit?h?n ei kukaan vasten h?nen tahtoaan voinut riist?? h?nelt?.
N?iss? mietteiss? h?n avasi portin.
--T?t? tiet?! h?n sanoi komentavasti, mit??n esittelyj? odottamatta ja tulijoihin sen l?hemmin tutustumatta. Tuonne, p??portaiden eteen!
--Lienev?t, keit? lienev?tkin, tuumi h?n, oli h?nen ensim?inen velvollisuutensa saattaa heid?t suojaan ja l?mpim??n. Sitten oli aika kuulla heid?n asiaansa.
H?n sulki portin, vaiensi kahlekoiran ja palasi takaisin ohi auton, josta joku pitk?, sadetakkiin ja nahkalakkiin puettu mies juuri n?kyi auttavan er?st? naista ulos. Viel?k??n h?n ei pys?htynyt heit? puhuttelemaan.
--T?t? tiet?! sanoi h?n vain lyhyesti, l?htien heid?n edell??n yl?kertaan kiipe?m??n. Eik? h?n pys?htynyt viel? ruokasalissakaan, vaan ohjasi heid?t suoraan kirjastohuoneensa lieden ??reen.
Vasta sen keskilattialle p??sty??n h?n asetti s?hk?lampun takaisin p?yd?nkulmalle, paljasti p??ns? ja k??ntyi tulijoiden puoleen lyhyesti ja hiukan t?yke?sti kumartaen.
--Nimeni on Kontio, h?n sanoi. Ket? minun on kunnia puhutella?
Mutta samalla oli kuin olisi maailma mustennut h?nen silmiss??n... Mies oli h?nelle tuiki tuntematon. Mutta tuo nainen, tuo nainen...?
Eik? se ollut h?n, h?n, Sinikka, armas ja ainokainen?... Sama vartalo, samat silm?t, sama ryhti! Mik??n n?k?h?iri? ei voinut olla t?ss? mahdollinen.
Tulijat olivat pys?htyneet ovensuuhun. Nyt kohotti nainen hatunharsoaan ja virkahti pehme?ll?, sointuvalla ??nell?, joka helk?hti kuin hopeakannel kuulijan syd?mess?:
--Hyv?? iltaa! Eik? Paavo Kontio en?? tunne minua?
Se oli Sinikka! Miksi h?n ei ollut heti arvannut sit?? Mit? muuta kohtalokasta saattoi en?? sattua h?nelle?
Eik? h?n voinut itsek??n ymm?rt??, kuinka h?n saattoi vastata niin tyynell? ja vavahtamattomalla ??nell?:
--Kyll?. Anteeksi, etten heti tuntenut teit?. Armollinen rouva on tervetullut minun kattoni alle.
--Armollinen rouva kiitt?? teit? vilpitt?m?sti.
Paavo Kontion kasvot olivat kylm?t ja liikkumattomat, kun h?n tarjottuun k?teen tarttumatta viittasi vierasta peremm?lle astumaan. Yht? tuonentyyni ja tasainen oli h?nen syd?mentykytyksens?...
Vier?hti hetki pari. He katsoivat toisiaan silm?st? silm??n, tuijottivat niinkuin ei olisi ollut ket??n muita koko maailmassa kuin he kaksi ja niinkuin he olisivat tahtoneet toistensa syd?menpohjista etsi? oman el?m?n-arvoituksensa ratkaisua... Ja j?lleen t?ytyi Paavo Kontion ihmetell? omaa suunnatonta mielenmalttiaan.
J?lleen soinnahti sama hopeakannel.
--Saanko luvan esitell?? Pertti, minun mieheni serkku, Pajalan herra.
Nuori mies kumarsi ??nett?m?sti. H?nen kasvonsa olivat avoimet ja reippaat, h?nen silm?ns? siniset, suorat ja rehelliset. Paavo Kontio tunsi heti h?nest? pit?v?ns?.
--Tehk?? hyvin, istukaa, sanoi h?n, nyt jo paljon l?mpim?mm?ll? ja yst?v?llisemm?ll? ??nell?. Odottakaa! Sallitteko...?
H?n vapautti heid?t sadevaipoista ja kantoi ne toiseen huoneeseen. Siirsi sitten nojatuolit l?hemm? takkaa, heitti siihen muutamia halkoja ja istui itse sohvankulmaan. Vieraat noudattivat ??nett?min? h?nen viittaustaan.
Halot r?tisiv?t hetken ja r?isk?htiv?t ilmiliekkiin.
Sinikka-rouva ojensi jalkansa mukavasti jakkaralle, jonka is?nt? oli siihen h?nen k?ytett?v?kseen ehtinyt asettamaan. Tulenloimo sattui h?nen kasvoilleen, jotka eiv?t olleet aivan nuoret en??.
H?n n?ytti olevan jo kappaleen matkaa nelj?nnell?kymmenell?. Viel? oli h?nen vartensa hoikka ja joustava, viel? eiv?t mitk??n rypyt h?nen lujaa, matalaa otsaansa rumentaneet. Mutta suurten, ter?sharmaiden silmien ymp?rill? n?kyi niit? jo er?it? niinkuin hienonhienolla timanttineulalla vedettyj?. Sensijaan oli leuka entist? herkullisemmaksi py?ristynyt.
Paavo Kontio n?ki tuon kaiken, vaikka h?n ei tahtonut n?hd? mit??n ... huomasi sen parin sekunnin kuluessa, mitk? Sinikka-rouva n?ytti itsens? ja ymp?rist?ns? unohtaneena hiilustaan tuijottavan. Nyt kohotti h?nkin silm?ns? ja katsoi talon is?nt??n.
T?m? kesti katseen yht? tyynen? ja j?rk?ht?m?tt?m?n? kuin ?skenkin. Mutta kun ei toinen viel?k??n sanonut mit??n, h?n katsoi velvollisuudekseen alottaa.
--Ja nyt ehk?, virkahti h?n syv?ll?, matalalla rinta-??nell??n, sallinette minun tiet??, mik? tuottaa t?m?n kunnian talolleni?
--T?m?n omituisen kunnian? hym?hti Sinikka-rouva surumielisesti.
Mutta heti senj?lkeen k?viv?t h?nen kasvonsa hyvin vakaviksi. H?n nousi yl?s ja virkahti toisella varsin virallisella