Päiväkirja | Page 7

sitten koko yön, ja tulimme taas eräälle saarelle, jossa
teimme vähäisen valkean. Siellä me söimme mitä minun oli onnistunut
tuvasta saada edellisenä päivänä. -- Aamulla varhain tuli koko joukko
venäläisiä, ja vaikka ilma oli kirkas, tuli samalla tuulen puuska ja peitti
lumella jälkiämme. Venäläiset ratsastivat ympäri saarta; me seisoimme
rannalla suuren, lumella peitetyn kiven vieressä. Kun eivät viholliset
mitään löytäneet, läksivät he tiehensä. Vähän ajan kuluttua rupesimme
kulkemaan Sagöhön päin, mutta aavalla jäällä pyysi toverini
saadaksensa levätä, sillä hän oli hyvin uninen. Minä tein niinkuin hän
pyysi ja istuin hyvän aikaa jäällä, hänen nukkuessaan; vihdoin herätin
minä hänen. Hän pyysi taas että saisi vielä vähän nukkua, sanoen ei
voivansa pitää silmiä auki. Minä annoin hänen nukkua vielä hetken;
sitten herätin hänen ja sanoin että minun oli vilu. Nyt läksimme
kulkemaan. Kun olimme Skagö'n pohjoiselle niemelle päässeet, kohtasi
meitä koko joukko venäläisiä, jotka pitivät ajoa; toverini pistettiin
kuoliaaksi minun vieressäni, ja minä juoksin korkealta vuorelta mereen,
joka oli sulana sen juurella. Venäläiset eivät voineet päästä luokseni
eikä ampua myöskään. Minä istuin vuoren loukossa, riisuin kengät
jaloistani, sillä ne jäätyivät kokonaan, ja hieroin jalkojani pakkasen
tähden. -- Jälkeen puolipäivän tuli toinen partiokunta samaa tietä, jota

mekin olimme kulkeneet. Kun huomasivat minun, astuivat he alas
hevosistaan ja rupesivat ampumaan minuun ikäänkuin maaliin, sillä,
niinkuin jo sanoin, oli meri särkenyt suuren avannon vuoren eteen.
Mutta heidän ampumisensa oli turhaa, sillä kuulat lensivät ensin veteen
ja sitten vuoreen; minä olin Jumalan turvissa enkä pelännyt monta
tuhatta vihollista; päivällä Hänen oikea kätensä minua varjeli; yöllä
lepäsin Hänen siipiensä suojassa.
Yön pimeydessä menin taas sieltä ylös saarelle ja aioin hakea väkeä,
mutta kun kuulin että venäläiset olivat talossa ja myllyssä ryöstämässä,
läksin toiselle saarelle menemään. Matkalla hakkasin minä kiväärillä
läven jäähän, juodakseni siitä, ja samassa seisoi 3 kasakkaa vieressäni.
Nousin ylös ja tähtäsin heihin, ja he ratsastivat takaisin saarelle,
niinkuin piru olisi heitä takaa ajanut. Menin eräälle korkealle vuorelle,
taitoin kuusenoksia alleni sekä ylleni, ja makasin näin puolen yötä,
vaikka oli niin kylmä että ruumis ja sielu vapisivat. Nousin sitten ja
marssin paljain jaloin 2 peninkulmaa; kengät minun täytyi kantaa
kainalossa, sillä ne olivat aivan jäätyneet, eikä minulla ollut sukkia eikä
muitakaan vaatteita vaihettaviksi. Jää, jota myöden kuljin, oli
kulkujäätä; ja kun välistä jalkoihin koski, niin että kaaduin, saivat pää
ja kädet ottaa vastaan. Jokainen askel noilla 2:della peninkulmalla oli
verellä merkitty. Kun päivä koitti, astuin minä maalle Getan vuorelle,
enkä muuta edessäni nähnyt kuin kuolemaa pakkasesta tai nälästä.
Istuessani kivellä, ajattelin vielä: Oi noita hulluja talonpoikia, jotka
eivät ole ymmärtäneet kätkeä itseänsä näin tiheään metsään ja
kaukaiseen paikkaan. Astuin taas muutamia askeleita metsään päin, ja
nyt huomasin sekä suuria että pieniä jälkiä. Niinkuin lintu-koira juoksin
sinne tänne, ja tulin vihdoin virvistä tehdylle töllille, johonka talonpojat
olivat tavaransa vieneet. Mutta vihollinen oli jo sinne löytänyt. Minä
seisoin heinillä, jotka vihollinen oli töllistä ulos heittänyt; ja kun
heittelin heiniä jaloillani, pääsi näkyviin vanha säkki, ja sen pistin minä
alleni. Kun vielä vähän heiniä kääntelin, löysin leivän ja pienen rasian,
joka puoleksi oli voilla täytetty. Mieleeni muistui Danielin sanat
leijonan-luolassa: Herra ajatteletko vielä minua. Hiiliä löysin myöskin,
ja näin sain valkean ääressä lämmittää kenkiäni. Mutta niin pian kuin
ne jalkaan sain, kuulin vihollisten ääntä. Heitin kohta lunta valkeaan ja
astuin takaperin meren rannalle, että näyttäisi kuin olisin sieltä tullut.

Menin ensin erääsen loukkoon, jonka jää oli luonut vuoren alle, mutta
mieleeni heti juolahti että, jos vihollinen tulisi loukon suulle, olisin
minä helposti vangittu, eikä tämä ensinkään ollut aikomukseni. Astuin
siis ulos jälleen ja laitoin muskettini sekä pistolit reilaan. Kävelin sitten
edestakaisin vuoren alla, sillä vilu vaivasi minua suuresti. Kun riisuin
kengät jaloistani, olivat nämä juuri kuin paleltuneet nauriit, valkoiset
aina polveen asti. Kokoilin kohta lunta ja hieroin jalkoja, siksi että olin
lämmin ja väsynyt. Panin sitten taas rikkinäiset sukat jalkaan, kävelin ja
hieroin uudestaan. Ehtoolla kohtasin talonpojan, jonka seurassa oli
pieni tyttö. Pyysin että hän seuraisi minua, mutta hän sanoi, ett'ei hän
voinut tehdä sitä lapsensa tähden, joka oli aivan paleltunut, niin että
hänen täytyi lähteä kylään, vaikkapa vihollinenkin olisi siellä. Kun
miehestä erosin, löysin vähäisen polun, jonka venäläiset hiljakkoin
olivat tehneet. Vähän aikaa sitä myöden astuttuani, tulin taas vähäiseen
vuoren-loukkoon, johon oli kätketty 2 tynnyriä kuivattua lihaa ja
tynnyri kuivaa leipää. Kiittäen Jumalaa, joka niin ihmeellisesti minua
johti, pistin 10 leipää ja pari liha-kappaletta säkkiini. Nuotta-repaleessa
löysin vielä vähän villojakin, jotka vihollinen oli sinne jättänyt; ne
pistin kenkiini, ja tuntui se sangen hyvältä kipeille jaloilleni. Taas
marssin kappaleen matkaa, ja tein sitten rannalle nuotio-valkean, jonka
ääreen jäin 3 päivää lepäämään. Tyhjensin myös kranaattini, heitin ne
valkeaan ja sitten jäälle, joka niiden alla suli niin, että sain vettä janoni
sammuttamiseksi. Koska en enää kuullut vihollisten melua ja jyrinää,
läksin minä Dyngö'lle, minne muutamat ihmiset olivat kotia tulleet.
Kun olin istunut muutamia tuntia lämpimässä, kävivät jalkani niin
huonoiksi, että yksi mies kummallakin puolella talutti minua
Finström'iin erään lesken luo, minne saavuin 3