Oulua soutamassa | Page 6

niinhän ne myötäänsä hokivat muutkin, että kyllä se Jussi tuon
Katrin vielä naipi... Paljonhan sitä yhdessä västättiinkin...
Jussi hommasi tupakkia piippuun ja lauleskeli itsekseen hiljaista
hyräilyä.

Vene kiiti nopeaan. Tikkalanniemi oli aikoja sitten kadonnut näkyvistä.
Jälessäpäin olivat Vuokatti ja Naapurinvaara. Lähellä ne yhä näyttivät
olevan, vaan niille oli laskeutunut sinertävä harso. Edessäpäin siintävät
saaret ja niemekkeet taas selvenivät selvenemistään. Ne saavutettiin,
sivuutettiin ja jäivät jälelle. Siellä ne sitten taas siintivät jälessä tahi
kokonaan katosivat näkyvistä.--
Jussi lauleli perässä yksinäisyyttään, köyhyyttään, toivotonta
rakkauttaan.
Keulateljolla makasivat Erkki ja Katri.
Erkki oli olevinaan jo Oulussa. Tervahoville hän laski. Tuuli oli
vastainen, vaan purjeessa sitä laskettiin ja hän viiletti.--
Toppilansalmen poikki tervahovin yläpuolelle oli kiinnitetty vahva
köysi ja sen alapuolella oli pystyssä olevia tukkeja, joitten nenissä
tukkilaisia seisoi. Jussi käski kääntää venettä, vaan se ei kääntynyt.
»Laske purje!»--Hän laski, vaan se nousi jälleen itsestään... »Veneesi
särkyy!» huusivat tukkilaiset, vaan herrat, joita oli salmen möljät
mustanaan, nauroivat täyttä kurkkua ja kimakimmin nauroi sen
porvarin puukhollari, jolle he tervojaan veivät. Tulla puksutti höyrykin
ja laski kohti Erkin venettä ja vihelsi. Erkkiä pelotti, jotta hiki päästä
valui. Katri tarttui häntä kaulaan ja hän tarttui Katria vyötäryksiin...
Katri oli olevinaan tukkilautalla.--Suuri purje nostettiin ja kun se oli
nostettu, huusivat tukkilaiset: »ankkurin vei!» ja kohta lähti lautta
menemään kovaa vauhtia. Erkki viiletti. Se komea poika seisoi kelalla.
Hänellä oli hirveän punaiset saapasvarret. Oikean käden pikkusormi oli
sormuksia täynnä ja korvissa kimalteli kultanastat. »Elä laske», tiuskasi
Erkille se komea poika, vaan Katrille hän nauroi. Erkki ei saanut
pysähtymään. Lautta töykkäsi saareen ja tukit alkoivat hajota. Komea
poika hyppäsi kelalta, Katria pelotti ja hän jo oli putoomassa tukilta.
Hän tarttui komeaa poikaa kaulaan ja se tarttui häntä vyötäryksiin...
»Taisinpa laskea liian likeltä tuota saarta», tuumaili Jussi; »siinä pistää
matala niemeke tänne selälle väki pitkälle. Ehkä siitä tällä vedellä vielä
pääs... jopahan lempsatti kurnasi!»
Vene karahti matalaan, vaan ei tarttunut kuitenkaan. Jysähtihän vain
siksi, jotta Erkki ja Katri heräsivät.
»Eihän--sitä--vielä--olla...» hätäili Erkki ja silmäili ympärilleen. Niin,
ei sitä vielä oltu Oulussa, eikä näkynyt mitään köyttä, tukkilaisia,
herroja, puukhollaria eikä höyryä puksuttamassa, eikä ollut mitään

hätää.
»Aurinko niin helteisesti paahtanut, että hiki oikein noussut», virkkoi
Erkki ja pyyhki hihalla hikeä otsastaan.
Katrikin kavahtaessaan töllisteli. Selkesi hänellekin, ettei hän ollutkaan
missään tukkilautalla, vaan Erkin veneessä, eikä se ollut mikään
tukkilainen, jota hän kaulasta puristi--(hyi, kaikkea häntä näkee!)--vaan
hänen oma Erkkinsä.
Kaikki hyvin siis.
»Eikö sitä jo olla kohta Petäisen niskassa?» arveli Erkki, haukoteltuaan
kylliksi ja selvittyään unesta.
»Eihän tästä pitkältä ole enää, mikä lie parin tunnin matka», vastasi
Jussi ja katsoi kelloansa.--»Nyt on jo kaksikymmentä minuuttia
yhdeksättä.»
»Eipä ehditty Kajaaniin tälle vuorokaudelle. Se ei lähde laskumies enää
koskille», arveli Erkki.
»Eihän se yöllä. Vaan ei meitä hidasta sen enempää jos ollaankin yötä
Petäisen niskassa», arveli Jussi. »Aamulla ehditään hyvästi Kajaaniin
siihen kun kanavista pääsee.»
Petäisen kosken niskasta ei ollutkaan pitkälti taivalta Kajaaniin: pari
lyhyttä kosken korvaa ja virtavettä jonkun verran, pari virstaa ehkä
yleensä.
»On kulettu hyvästi tämän päivän osalle», arveli Erkki, päästessä
Petäisen niskaan, jonne muitakin lasteja oli pysähtynyt. »Sattui
tuommoinen hyvä purjetuuli.»
»Meidän onnella», virkkoi Katri.
»Ainahan se väliin onnensiipi raapasee oulumiestäkin!» arveli Jussi.--
Paljon oli kerääntynyt veneitä aamuun Petäisen niskaan, kymmenkunta
venettä. Työtä oli laskumiehelle. Vaan säästi se hänen vaivojaan, kun
oli semmoisia, jotka uskalsivat jälestä laskea.
Kun ensimäistä venettä lähdettiin laskemaan, teki Jussilla kovasti mieli
lähteä jälestä. Vaan eipä viitsinyt Erkille esittää. Jos Erkki olisi sanonut,
että laskehan Jussi, niin kyllähän sitten.
Eihän sitä nyt jären kumma olisi toisen jälessä laskea tuommoisia
koskia, onhan noita pahempiakin laskettu... Tietäähän tuon, miten
näissä on laskettava. Petäisessä on pahin paikka ensimäinen korva,
jonka muuan kivi tekee lähellä rantasiltaa. Siinä pitäisi varoa sitä kiveä
ja samalla, ettei pääsisi hylkäämään selkä-aalloille. Kuurnassa pitää

laskea enemmän vasenta puolta, saaren puolta, siellä siinä se valtavesi
kulkee. Sipisen virtaan tullessa pitäisi karttaa karia, joka on
vasemmalla. Antaa mennä vain virranselkää ja siinä vähän varoo, ettei
niemen niskaan kanna--liekö tuo kovin paha siihen kantamaankaan.
Sittenhän sitä ei olisi enää muuta kuin kanavan suussa. Siinä pitää
varoa, ettei Koivukoskeen ala niellä ja ettei kiville sorru rannan
puolella.
»Olisihan tuo soma laskea kerran nääkin kosket», ajatteli lopuksi Jussi,
istuessaan törmällä ja katsellessaan koskelle.
»Mistä se tää mies on?» kysyi joku Jussilta, seisahduttuaan hänen
luokseen.
»Olenpahan Kuhmosta.--Mistä sinä olet?» kysyi Jussi takaisin.
»Sotkamosta minä olen», vastasi tämä ja istuutui siihen lähelle.
»Talon miehiä?»
»Ei itsellinen. Kasakkana olen.--Minkäslainen kello?»
»Onpahan tuossa--pintelikello vain», vastasi Jussi.
»Minulla on silinteri--tuommoinen--viidellä kivellä käypä.»
»Valehtelee taas Kusti!» sanoi joku syrjäinen.
»Vaan Kustipa ei valehtelekaan», vastasi Kusti tolkussa ja näytti
sormellaan Jussille 5 numeroa kapselissa. Jussi ei sitä katsonut, vaan
kääntyi näkemään, että kuka se puhui selän takana. Katrin kanssa oli
siinä nuori tytär ja hän se haasteli.
»Jos tunnet, Liisa, numeroita, niin katso eikö ole tuossa viitonen.-- Ihan
taiten käy tämä viidellä kivellä», oli Kusti tolkussa kellonsa puolesta.
»Sinun kellosi ei käy muulloin kuin sinä itsekin käyt», virkki Liisa ja
iski