Oulua soutamassa | Page 3

pyyhkiä!» lausui Erkki lakaten huopaamasta.
Katrikin heitti soutamasta, pani röijyn päälleen, huivin päähänsä ja
katsoa tiirotti purjeen liepeen alatse, että mitä siellä Erkki hommaa.
Erkki käski Jussia viilettämään, jotta hän pääsisi Katrin kanssa
syömään.
Erkki ja Katri söivät siellä keulassa ja olo yksissä eväissä tuntui heistä
niin mukavalta.
»Kun olisi purjetuulta koko matkan ja vielä palatessakin», arveli Katri
puheen aluksi.
»Eihän sitä sitten olisi muuta kuin lekittää», tuumaili Erkki siihen.
»Tässä kun viime kesänä», puuttui Jussi puheeseen, »vietiin tervoja,
niin läksi meidän matkaan Vaalasta muuan ylioppilas, vai maisteri
mikähän lie ollut--valkea lakki tuolla oli ja tähti otsassa. Sillä oli kertoa
maailman ihmeitä kosolta ja jos jonkinlaisia. Niinpä hän kertoi, että
merillä--siellä Amerikan äärillä--tuulee toisissa kohdin yhänne päin,
ihan ijankaikkisesti, ja toisessa kohdin taas vastapäin. Ihan yhtä pohkaa
vain kuuluu tuulla tuhuuttavan. Soma olisi kun Luoja olisi luonut
tännekin mokoman mallin, jotta toista puolta jokea ja järveä tuulisi
toisaanne päin ja toista taas toisaanne päin.»
»Olisihan se tervamiehen mieleen», arveli Erkki, »Mutta jokohan siellä
Amerikassakaan silleen puhaltelee.»
»Ka, mitä lie, mutta niin se valkolakki tarinoi. Johan minäkin epäilin
hänelle, että mahtaakohan, mutta hän ihan tolkussa vakuutti. Ja kuulin
minä pappilan maisterinkin kerran samaa selittävän rengeille.»
»No, se pappilan maisteri se oli aika mestari kertomaan semmoisia
kummia, ettei ne mahdu järkimiehen päähän.--Pidähän Jussi vähän
ylemmä. Anna mennä tuosta tukkilautan päitse,--tukkilautan ja saaren
välistä. Silleen.--Se pappilan maisteri kerrankin tarinoi, että tämä
maailma lentää neljä penikulmaa sekunnissa.»
»Kovinhan se sitten menikin mahdottomiin koko maisteri puheissaan»,
arveli Jussi.
»Johan se päätäkin huimaisi semmoinen kiiätys», tuumaili Katrikin.

»Menisihän täällä maailmassa pyllylleen kaikki semmoisessa
hujakassa», arveli Erkki. »Pian taitaisi pappilan pytinkikin järveen
solahtaa.»
»Tuiskonenhan siinä pian mahtaisi tulla», aprikoi Jussikin.
Niin siinä kuvailtiin seurauksia maan kulusta ja tehtiin vastaväitteitä
muihinkin pappilan maisterin ihmejutteloihin.
»No menehän Jussi syömään, minä viiletän sen aikaa», arveli Erkki.
»Siinä on pullossa viinaa, kun halunnet ottaa ruokaryypyn.»
»Ankkurin vei!» kuului tukkilaisten huuto.
»Mutta eiköhän olisi parasta laskea päivän puolitse saarta?» kysyi Jussi.
»Minä luulen, että kun ne saavat tuon varpin kelatuksi, niin soutavat
uuden saareen, petäjään. Silloin ei enää päästä saaren ja lautan välistä.
Ne näkyvät pyrkivän saaren suojaan tuulelta.
»Kyllä me kerkiämme siihen heidän ohitsensa.» Erkki viiletti vain
samaa suuntaa ja katseli tukkilautalla tukkilaisten puuhaa.
Katrikin siirtyi perään Erkin luo. Hänkin katseli lautalle. Siellä miehet
liikkuivat mikä missäkin puuhassa. Jotkut kiersivät kelaa, toiset
selvittelivät köysiä, äskeiset ankkurinviejät soutelivat takaisin lautalle.
Soman näköistä se oli heidän toimensa.
Siitä ei ollut kovin iso aika, kun tukkilaiset lauttoineen olivat kulkeneet
Partalan ohitse. Olivatpa käyneet talossakin voin ja särpimen haussa.
Aika velikultia ne olivat. Ilvehtivät ja nauroivat tyttärille. Muuan niistä
oli ollut pulska ja reipas poika Katrinkin mielestä. Vaan ei ollut
talollinen, niinkuin Erkki; loismies, mikä lie ollut... Semmoiselle ei
kannata mennä ... eikähän niihin tukkilaisiin ole luottamista... Erkkiin
saa luottaa.
»Jopahan soutavat köyttä saareen», tuumaili Jussi.
Vene oli jo sillä välimatkalla, jotta tuuli ei olisi enää vetänyt
kiertämään lauttaa ja vielä vähemmän saarta päivän puolitse. Erkki ei
tiennyt mitä tehdä. Viiletti kuitenkin yhä samaa suuntaa.
»Elä tänne laske!» huudettiin lautalta.
Sinne se vene yhä kiiti.
»No voi toljaketta!» kuului sieltä huutoja.
»Mikähän visapää liekään! Etkö älyä, ettei tätä tietä pääse?»
»On mies aika tolvana: ei vieläkään usko, laskee tohottaa vain!»
Erkki oli aivan hämmentynyt. Mutta Jussi kilpasi perään ja laski
purjeen. Nyt oltiinkin jo aivan lautan luona ja vene kiiti vauhtiaan kohti

pontutta. Veneen keulan olisi käynyt kurjasti, jollei muuan tukkilainen
voimallisesti olisi ottanut venettä vastaan ja ohjannut pitkin pontutta.
Se oli juuri se Katrin pulska ja reima poika, joka esti veneen pahki
äiskähtämästä.
»Aha, minun henttuanipa siinä Ouluun viedään!» lausui tukkilainen.
»No, tuon tytön kanssa se kuhertelikin, kun ei älynnyt mistä se hotu
vetää», arveli muuan tukkilainen.--
»Oletpa tosiaankin moukka mieheksesi, kun pyrit sitä tietä, mitä et
pääse!»
»Etkö nähnyt että köysi siinä oli edessä?»
»Ka näinhän minä, mutta luulin, että siitä kerkiäisi...», jämästeli Erkki
vastaukseksi.
»Ihan hupelo se on koko mies», lausui taas muuan tukkilainen, ja toiset
nauroivat.
Erkki parka oli hölmeissään ja tukkilaiset yhä jatkoivat ivaansa.
Mutta Jussi nousi lautalle ja tervehti sitä pulskaa poikaa. Tämä oli
Jussin tuttavia ja lisäksi kaimamiehiä,--sukujansa Piipponen. He olivat
olleet erään vuoden renkinä samassa talossa kirkonkylässä.
»Ouluun menossa», tuumaili tukkilainen Jussille.
»Sinnepäinhän se matka pitäisi», vastasi Jussi.
»Renkinäkö vai kasakkanako?»
»Renkimieshän minä nykyään olen. Minä olen tuolla Rantalassa.»
»Tää on Rantalan miehiä?»
»Niin on. Talon poika. Tää tyttö on--»
»Sen minä kyllä tunnen; se on Partalasta. Kävimme sieltä voin ja
särpimen haussa, niin näin tään siellä.»
»Eikö me lähdetä, Jussi?» kysäsi Erkki, vaikka hän ei tiennyt, mistä sitä
nyt pääsisi, kun lautta oli toisella puolen, saari toisella ja köysi niiden
välissä veneen edessä.
»Elä nyt lähde minnekkään saikkaroimaan!» virkkoi joku tukkilainen.
»Vuotahan», jatkoi Jussi Piipponen toverinsa puhetta, »jotta tää lautta
kääntyy, niin pääsette menemään ihan hyvästi, ei tarvitse muuta kuin
purjeenne nostatte ja alatte sojottaa. Väleen tää tästä kääntyy.»
Erkki katseli, että miten se on. Älysikin hän vihdoin,