Oulua soutamassa | Page 2

lausui hän puoliääneen ja
astui pirttiin.
Jo heräili siitä Jussikin. Nousi istualleen, haukotteli ja venytteli,
kapsahti sitten seisaalleen ja läksi astumaan rantaan veneen luo.
»Eipä ole vettä paljoa, liekö isäntä käynyt.» Jussi viskasi sen mikä siinä
oli ja istahti veneen perään, pani tupakaksi ja siinä pannessaan
tarkasteli melaa ja vaulua, että olivathan ne toki tarpeellisessa kunnossa.
Kyllä ne olivat.--Erkki se oli vaulun tehnyt, mutta näytti se olevan luja,
ja melakin oli uusi, vasta toista kertaa käytännössä. Jussi sai jo
piippuunsa tulen ja johtui muistelemaan ensimäistä oulumatkaansa.
Pieni poika oli hän silloin ja isänsä kanssa kulki.-- Ontojoen koskia kun
laskettiin, niin isänsä viiletti ja hän istui perässä isänsä tykönä. Isä
selitti hänelle siinä laskiessaan, miten missäkin korvassa piti laskea, ja
hän pani tarkasti mieleensä, jotta Oulusta palattuaan osasi Partalan
Katrille selittää miten Ontojoen koskissa piti laskea... Katrille toi hän
ouluntulijaisia, kaksi rinkeliä... Silloin oli hänen isänsä talollisena ja
Partalan naapurina... Katrin kanssa he aina yhdessä oleilivat...
Jussilta oli sammunut piippu. Hän sytytti uudelleen ja silmäsi järvelle,
mutta ei siellä mitään näkynyt--tiiroja vaan lenteli, viiplotteli selällä.
Jussi tarttui melanpyyryyn, väänteli ja käänteli melaa.--
»Ontojoen koskissa»--ajatteli hän--»sitä taaskin saa kääntää
kahmasuttaa ja lyödä loiskautella... Mitähän tuo Katri, kun minä lasken

Ontojoen kosket... Jos ei olisi näin kevättulvan aika yhä, niin minä
Kallioisessa sujahuttaisin sitä selkäväylää ... eiköhän Katrilta siinä
sydäntä purisi!»
Jussi kopisteli piippunsa ja astui veneestä maalle ja loi silmäyksen
järven selälle, josta näkyi vene tulevaksi.
»Jo tulevat», virkkoi hän ja läksi astumaan taloon ja mennessään
hyräili:
eipä olis tarvinnut sen pojan syntyä, joka rakkahimman ystävän minulta
valtasi.
»Näkyvät jo tulevan», virkkoi hän pirtissä vanhalle isännälle, joka
taaskin oli Raamatussa käsinä.
Jussi kävi pöydän taakse ja otti seinältä puikosta kellonsa. Se oli
»pintelikello». Hän katseli sitä sisästä ja päältä. Kauan aikaa oli hän
halunnut silinterikelloa. Oulussahan nyt sopisi vaihtaa. Kun hän pani
kellonsa takaisin puikkoon seinälle, arveli hän itsekseen:
»Etköhän siinä viimeistä yötäsi nappase! Oulusta palattua pannaan
siihen silinteri riksuttamaan.»
Ovi aukeni ja pirttiin töpösteli etukynnessä Musti, sen jälessä vääntäysi
Erkki, ja viimeisenä tulla vikelti iloinen ja pieni tytön tynkä, mytty
kainalossa. Se oli Katri Haverinen Partalan talosta, järven selän takaa,
Erkin morsian.
»Hyvää iltaa!» toivotti Katri.
»Jumala antakoon!»
Vanha isäntä painoi kirjan kiinni ja nosti sen nurkkaan hyllylle,
vaskipuitteiset silmälasinsa pani hän naulaan akkunan keskipuuhun ja
kävi pistämään kättä Katrille.
»Mitä kuuluu?» kysyi isäntä.
Eipä se Katri mitään liikoja tiennyt.
»Käy istumaan, Katri», kehoitti Erkki.
Katri kävi pistämään kättä Jussillekin.
»Terve! Mitä kuuluu?» kysyi Jussikin.
»Eipä mitään liikoja.»
Aamulla ani varhain olivat oulumiehet lähdön puuhassa, isompia
puuhia eihän niitä enää ollutkaan, sillä kaikki oli jo valmiiksi hankittu.
Eipä muuta enää kuin eväät, purje, kirves, vitsakimppu, rompsi ja
sauvomet veneeseen, niin ala työntyä matkalle.
Matkalaiset pistivät kättä isännälle ja lausuivat jäähyväiset, isäntä

toivotti onnea matkalle ja tervennä palaamaan. Veneesen käytiin, Erkki
perään viilettäjäksi ja kun oli saatu vene käännetyksi matkan mukaan,
asettuivat Katri ja Jussi keulaan soutomiehiksi.
Niin sitä nyt lähdettiin matkalle. Milloin ollaan perillä, milloin taaskin
kotona ja minkälaisten vaiheitten perästä? Eihän sitä vielä tiedä.
Tyhjänpäiväistä olisi ruveta sitä ajattelemaankaan. Hyvästi jos sattuu,
niin eihän siinä paljo aikaa mene, koko matkalla kaksi viikkoa täältä
Ontoselän ranteilta. Vaan jos huonosti sattuu, niin menee siinä
kolmekin viikkoa ja vieläkin enemmän.--
Aurinko nousi juuri. Sen punertava laita näkyi metsän yli järven takaa.
Koko järven selkä oli rasvatyven. Ilmassa ei tuntunut vähintäkään
tuulen henkeä. Linnut olivat alkaneet viserryksensä, joka vilkastui
vilkastumistaan.
Veneessä työskenneltiin äänettöminä, ei luotuista sanaa vaihdettu.
Erkki viiletti ja huopasi. Hänestä tuntui niin somalta Ouluun lähtiessään.
Kun Katri oli hänen mukanaan, sentähdenhän se Erkistä tuntui niin
oudolta ja mukavalta. Hän vilkasi aina pikimältään matkan suuntaa ja
sitten katseli Katria.
Kerran oli Katri jo käynyt Oulussa ja silloin isänsä kanssa. Somalta
hänestä oli silloinkin tuntunut ja mukavalta, vaan ei sentään niinkuin
nyt, Erkin kanssa lähtiessään. Hymyhuulin hän soutaa liputteli siellä
keulassa.
Jussi souteli Katrin vieressä ja tähysteli taivaalle tuulen kynsiä. Hän
päätti niistä, että siitä vielä purkautuu tuulemaan ja perintakaista
tuuleekin. Joskus hän silmäsi heiluvaa kellon häntää liivillänsä. Silloin
hän ajatteli, että tullessa se silinteri taskussa riksuttelee.
Soutaa liputeltu oli jo melkoinen taival. Aurinko oli jo kohonnut
korkealle ja Jussin kello alotti kuudetta tuntia. Järvi oli yhä tyynenä
eikä tuulen henkeä tuntunut ilmassa.
Mutta jopahan, kun oli vielä soudettu eräitä virstoja, alkoi tuulenhenki
käydä. Väretäpliä ilmestyi siellä täällä yli ulapan edessäkin päin. Niistä
näkyi, että tuulenhenki oli takaa. Väretäplät laajenivat ja lisääntyivät ja
pian ei ollut järven tyvenestä pinnasta jälellä kuin pitkiä kielekkeitä
saarten ja nienten nenissä. Jussi katsasteli vielä. Mutta kun tuuli alkoi
yhä viretä, heitti hän aironsa Katrille ja rupesi purjeen laitantaan.
»Sata saarta Ontosessa, tuhat nientä Lentuassa, sanotaan. Mutta
eiköhän nuo Ontosen saaret ja niemet lähde jäämään!» tuumaili Jussi,

kun näki tuulen yhä virkeneväksi.
»Taitaa ruveta ravakastikin tuulemaan», arveli Erkki.
»Hih! Tuulihan tuota ennen sulan veden aikana!» hihkasi Jussi, kun
saatuaan purjeen laitetuksi vihuripuuska pullisti purjetta ja tempasi
venettä kiitämään.
»No, antaapa hänen nyt