Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa | Page 8

päätös toi mukanaan suuria haikeuksia, huomaa helposti,
jos muistaa, että teetä, riisiä, puuvillaa ja sokuria valmistettiin
ainoastaan etelävalloissa.
Aviopuolisot Mott olivat myöskin n. s. »maanalaisen rautatien»
perustajia. Tällä nimityksellä tarkoittivat abolitionistit salaista
järjestelmää karanneiden orjain kuljettamiseksi Etelästä Kanadaan,
jossa orjuus oli kielletty. Jokaisessa paikkakunnassa Etelässä oli
abolitionisteilla »asiamiehensä», joiden puoleen pakolaiset salaa
kääntyivät. Asiamiehet lähettivät heidät eteenpäin pohjoseen, ensiksi
Philadelphiaan, josta puolisot Mott ja muut ystävät auttoivat heitä
pakenemaan kauvemmas ylöspäin. Rochesterissa eli uskalias,
helläsydäminen Amy Post, jonka talossa varmaan aina oli kätkettynä
pakolaisia, joko vinnillä taikka kellarissa. Siten oli, pitkin koko tietä
Kanadaan, ihmisiä olemassa, jotka olivat valmiita rikkomaan tapaa ja
lakia noudattaakseen korkeampaa lainkäskyä sydämessään.
V. 1837 muuan orja elävänä poltettiin hiljaisen tulen päällä lähellä S:t
Louis'in kaupunkia. Pappismies Eliah Lovejoy, hyvin tunnettu
abolitionisti, toimitti silloin erästä sanomalehteä Altonissa. Hän luki S:t
Louis'in lehdistä lyhyen uutisen tästä hirmutyöstä, matkusti paikalle ja
otti lähemmin selkoa asianhaaroista, jonka jälkeen hän julkaisi
seikkaperäisen kertomuksen rikoksesta. Hänen vaimonsa itki ja pyysi
häntä olemaan varovainen, sillä he olivat köyhiä ja heidän oli jo kolme
kertaa täytynyt ostaa uudet painokoneet, koska entiset olivat tulleet
hävitetyiksi väkijoukkojen kautta, jotka olivat raivoissaan
orjain-ystävästä hengestä hänen lehdessään. Mutta Eliah Lovejoy
vastasi, että hänen täytyi tehdä velvollisuutensa ja noudattaa
omantuntonsa ääntä. Pian huomasi hän henkensä olevan vaarassa ja että
häntä aiottiin murhata. Silloin kääntyi hän viranomaisten puoleen
pyytäen suojelusta. Mutta -- viranomaiset olivat mykät ja sokeat, kun
abolitionisteille suojelusta kysyttiin. Hänen ystävänsä neuvoivat häntä
pakenemaan, mutta hän vastasi: -- Ei, ratkaiseva hetki elämässäni on

tullut, enkä minä tahdo sitä paeta. Minä pelkään Jumalaa ja sentähden
en pelkää tekojeni seurausta. Eräänä päivänä työskenteli hän
kirjapainokoneittensa ääressä, sillä hänen työmiehensä olivat hänet
jättäneet. Silloinpa kirjapainon piiritti väkijoukko, joka sytytti sen
palamaan ja hyökkäsi Lovejoyn kimppuun, hänen astuessaan ulos
palavasta rakennuksesta. Viisi kuulaa lävisti hänet, ja hän kaatui
kuoliaana maahan, ainoastaan 32 vuoden ikäisenä. Hänen äitinsä,
saadessaan tiedon pojan kuolemasta, lausui kesken katkeraa tuskaansa:
-- Hyvä on. Parempi kuolla vakuutuksensa tähden kuin sitä pettää!
Niin vihattuja olivat abolitionistit, että Lovejoyn ystävät pitkäksi aikaa
jättivät hänen hautansa merkitsemättä. Kun he vihdoin viimeinkin
uskalsivat pystyttää muistokiven sen kummulle, piirrättivät he siihen
ainoastaan hänen nimensä ja sanat: jam parce sepulto (jo säästäkäät
häntä haudassa)!
Toinen harras abolitionisti oli kvääkärinainen Thankful Southwick.
Kaksi nuorta mulattityttöä Baltimoresta karkasi herransa luota. He
tulivat Bostoniin. Mutta luullessaan juuri olevansa turvallisina matkalla
Kanadaan, joutuivat he kiinni ja vietiin oikeuteen. Koko Bostonin
kaupunki tuli liikkeelle; toiset pitivät onnettomien orjatarten puolta,
toiset olivat heitä vastaan. Kauppiaat selittivät, että orja oli osa jonkun
henkilön omaisuudesta ja että tytöt siis olivat saatettavat takaisin
omistajallensa. Abolitionistit taasen väittivät yhtä jyrkästi, että jokainen
ihminen omistaa itsensä, kunnes Jumalan kaikkivaltiaan antama
myyntikirja näytetään. Thankful Southwick ja hänen miehensä olivat
sill'aikaa tehneet varustuksensa, ja heidän toimestaan siepattiin
sukkelasti tytöt oikeussalista aivan tuomarin nenän alta. Orjanomistajan
asianajaja, epäillen omain silmiensä todistusta, tuijotti ällistyneenä
siihen tyhjään paikkaan, jossa tytöt vast'ikään olivat seisoneet. Silloin
kääntyi Thankful hänen puoleensa ja katsahti häneen vakavilla,
harmailla silmillään, lausuen: -- Ystäväni, saaliisi on tällä kertaa
päässyt sinulta menemään! -- jonka jälkeen hän tyvenenä astui ulos
huoneesta.
Sisaret Sarah ja _Angelina Grimké_ olivat kasvimaan-omistajan
tyttäriä Etelästä. Vaikka olivat syntyneet ja kasvatetut orjavaltiossa,

tulivat he abolitionisteiksi sydämensä pohjasta. Jo aikaisin olivat he
ympäröivän neekeriväestön hyvinä enkeleinä, sitoivat monen
reveltyneen seljän ja lohduttivat monta »kuolemaan asti murheellista
sydäntä». Kun he ensi kertaa tulivat ymmärtämään, kuinka hyljättävä
tuo tapa oli, että kirkoissa pidettiin eri lehtereitä ja alttareita neekerejä
varten, istuivat he heti mustien pariin. Papin varoituksiin vastasivat he
vain: -- Näitä meidän sisariamme ja veljiämme on syyttömästi
nöyryytetty. Me tahdomme jakamalla heidän alentamisensa osoittaa,
että paheksumme kirkon käytöstapaa heitä kohtaan. -- Isän kuoleman
jälkeen laskivat sisaret orjansa vapaiksi ja lähtivät ulos matkoille kautta
kaiken maan, pitääkseen esitelmiä orjuutta vastaan.
Angelinan ensimäisistä ilmestymisistä julkisessa elämässä kerrotaan
seuraavaa:
Eräänä päivänä istui Garrison kovin väsyneenä ja alakuloisena »The
Liberator» lehden toimituspaikassa. Silloin astui sisään nuori, hiljainen
tyttö kvääkärinaisten puvussa ja ojensi hänelle paperikääryn. Hän avasi
sen ja näki sen sisältävän kauniisti puhtaaksi-kirjoitetun
käsikirjoituksen »Pohjan naisille.»
-- Mikä sulous väsyneelle sielulleni, -- kirjoitti Garrison --, lukea näitä
nuoresta hehkuvasta mielestä, jalosta säälistä lähteneitä sanoja! Siitä
päivästä oli Angelina uskollinen apulaisemme. Hänen lempeä äänensä,
joka kuitenkin aina pelkäämättä puhui totuuden puolesta, sekaantui
sovinnollisena Phillipsin ja minun leimuaviin syytöksiimme.
Sisaret Grimké olivat aikaansa katsoen tavattoman sivistyneitä, olivat
nuoret, kauniit ja varustetut erinomaisella ketteryydellä puhumaan
julkisesti. Heidän maineensa levisi ja kaikkialla riennettiin kilvan heitä
kuulemaan.
Viimein tulivat he Philadelphiaan. Levottomina heidän vaikutuksestaan,
toimittivat orjuuden ystävät rahvaankokouksen, jossa jos jollakin
keinoin yllytettiin alhaisinta kansaa noita molempia naisia vastaan.
Neekerit saatiin uskomaan, että he kuolisivat nälkään, jos vapaiksi
pääsisivät, koska he muka eivät olleet kasvatetut itse pitämään huolta
itsestänsä. Valkoisille työmiehille muistutettiin, että työpalkat

alenisivat typi tyhjäksi, jos työmarkkinoille tulisi tulvaamaan
vapautettuja orjia, jotka olivat kerkeät vähimmästä hinnasta tekemään
raskainta työtä.
Näitten yllytysten seuraus tuli pian näkyviin. Tuskin oli kokous avattu
ja sisaret alkaneet puhua, kun ulvova, meluava, kiviä viskaava