Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa | Page 9

joukko
piiritti rakennuksen, sytytti kaikki nurkat palamaan ja särki ikkunat.
Töin tuskin pelastuivat sisaret ystävineen, joista moni tuli raajarikoksi
elinajaksensa. Sarah ja Angelina matkustivat yön halki eteenpäin ja
jatkoivat pelkäämättä vaikutustaan lähimmässä valtiossa. He olivat
liian korkealla raakuudesta, saattaakseen siitä vahingoittua.
Semmoisista aineksista, kuin he olivat, luotiin muinoin marttiirat.
Providencen kaupungissa Rhode Islandin valtiossa asui kvääkärinainen
Elisabeth Buffum Chace. Hän ja hänen miehensä sekä muuan heidän
ystävänsä, Adams, ottivat tuon tuostakin vastaan, kätkivät ja lähettivät
eteenpäin pakolaisia orjavaltioista. Erohetkellä antoivat he heille
kirjekuoren, jossa oli postimerkki ja osoitekirjoitus mr Chacelle.
Päästyään onnellisesti Kanadaan, lähetti pakolainen kirjekuoren
Chace-puolisoille, jotka silloin tiesivät turvattinsa hyvässä tallessa
olevan. Kirjoittaminen olisi ollut vaarallista, sillä, kuten jo on mainittu,
rangaistiin orjan kätkijää suurilla sakoilla ja vankeudella.
Lukemattomat oli siitä huolimatta ne orjat, joita nämä ihmisystävälliset
puolisot auttoivat. Eräänä iltana soitettiin heidän ovikelloansa, ja
palvelija päästi sisään vanhan, huononpuoleisesti puetun
kvääkärinaisen, jolla oli paksu huntu kasvoilla. Hän vietiin sisään talon
emännän luokse, ja heidän jäätyään yksikseen, repi nainen verhon
kasvoiltaan ja viskasi vaatteet päältään, jolloin tuli näkyviin, että
kvääkärinaisen puku peittikin nuoren, voimakkaan mulatin. Hän oli
karannut vaimoineen lapsineen aina Virginiasta asti, oli ollut
joutumaisillaan kiinni, mutta muutamain abolitionistein toimesta saanut
valepuvun, jonka avulla hänen oli onnistunut jatkaa pakoansa. Vaimon
ja lapset hän oli kätkenyt metsään lähelle kaupunkia. Ei tarvinne
mainita, ettei hän turhaan anonut Chace-puolisojen apua. Uskollinen
Adams saattoi häntä Kanadan rajalle, ja pian hänen ystävänsä saivat
kirjekuoren tulon kautta varman tiedon hänen ja hänen perheensä
pelastuksesta.

Kerran toiste karkasi kaksi orjaa, niinikään Virginiasta, piiloutuen
samaan laivaan, tietämättä toinen toisestaan. Matkalla nousi myrsky ja
laiva sai vuoto-rei'än, jonka tähden katteini perille tullessaan ynnä
laivan veistomiehen kanssa astui alas lastiruumaan. Silloin huomattiin
ensiksi toinen karkulainen, joka, käyttäen hyväkseen yleistä ällistystä,
tempausi irti, hyppäsi mereen ja ui maalle, lähtien sitten
Chace-puolisojen luo. Vähää myöhemmin saapui sinne toinenkin
pakolainen, joka vuorostaan oli tullut huomatuksi, ja
molemminpuoliseksi ihmeeksensä saivat nämä miehet nyt tietää äsken
olleensa matkatoverit. Nyt kysyttiin pikaista pääsöneuvoa pohjoiseen
päin. Mutta juuri kun rouva Chace par'aikaa oli pukemassa noita
molempia mulatteja kvääkärin valepukuun, tuli laivan katteini, joka oli
vanha tuttu mr Chacelle, juomaan teetä ja valittamaan sitä vahinkoa,
jonka hän oli kärsinyt, kun noiden kahden orjan paon kautta häneltä oli
mennyt hukkaan heidän lunastushintansa. Kaikki kävi kuitenkin hyvin,
ja pakolaiset pääsivät eheinä Kanadaan.
Olipa koko joukko näitä onnettomain orjain ystäviä. Mary Grew oli
kvääkärinainen, joka muutamassa abolitionisti-kokouksessa ehdoitti
päätöksen, jonka mukaan ei kenkään abolitionisti saisi olla jäsenenä
semmoisessa kirkkokunnassa, joka puolusti orjuutta. Hänen ystävänsä
Adeline Thompson tuli pahoin poltetuksi ja poljetuksi silloin, kun
roistoväki poltti poroksi kokoussalin Philadelphiassa Grimké sisarten
esitelmässä, sen johdosta, että hän kieltäytyi lähtemästä pakoon,
ennenkuin nämä oli saatu hyviin turviin. Mac Intosh paloi kuoliaaksi
S:t Louis'issa, kun raivokkaat roistojoukot sytyttivät abolitionistien
kokoushuoneen palamaan. Dresser viskattiin kuoliaaksi kivillä
Nashvillessä. Maria Chapman oli niin uljas ja kestäväinen, että häntä
pidettiin esikuvana rohkeimmille miehille. Garrison kertoi, että tällä
naisella oli tapana kokouksissa kantaa hartioillaan karmosinin-punaista
silkkishaalia. »Ja niin kauvan kun hänen ystävänsä näkivät vilahustakin
tuosta shaalista puhelavalla», sanoi hän, »tiesimme me, että meidän
täytyi kestää, olkoon melu salissa ollut kuinka hurja tahansa.»
Elisabet lady Stanton ja hänen ystävänsä _Susan B. Anthony_ ryhtyivät
orjuuden vastustajien johtajain pyynnöstä aikaan-saamaan
jättiläis-anomusta kongressille orjuutta vastaan ja hankkivat kolme

miljoonaa nimeä. Heidän toimenaan oli enimmiten matkustaminen
maassa ja esitelmäin pitäminen. Kerrankin tuli neiti Anthony pieneen
kaupunkiin, jossa hän aikoi illalla puhua. Mutta hänen asiamiehensä oli,
peljästyneenä väestön uhkauksista, lähtenyt tiehensä ja jättänyt hänet
pulaan. Silloin meni uljas neiti ulos, vuokrasi suuren kapakkasalin
esitelmäänsä varten, osti kapallisen nauriita ja muutaman naulan
kynttilöitä, koversi kolot nauriisin ja pisti kynttilät koloihin. Näillä
valaisi hän sitten salin ja istui huolettomasti odottamaan kuulijoita.
Kosolta näitä tulikin, sillä kapakassa kävi paljon väkeä, ja vaikka he
kovasti ällistyivät nähdessään tämän muutetuksi esitelmähuoneeksi,
jäivät kuitenkin useimmat sinne uteliaisuudesta.
Robert Purvis, rikas puoliverinen liikemies, oli orjuuden
vastustamistyön voimakkaimpia miehiä. Erittäinkin vaikutti hän
valtavasti »maanalaisen rautatien» toimissa. Kerrankin karkasi muuan
nuori orja vaimoineen lapsineen Georgiasta, mutta saatiin kiinni ja
vietiin oikeuteen Philadelphiassa. Ei kenkään asianajaja tahtonut puhua
hänen puolestansa, vaikka Robert Purvis tarjosi suuria summia. Silloin
päätti tämä, nuori ja pelkäämätön kun oli, itse ottaa lain haltuunsa. Hän
antoi uskollisen ajurinsa pitää tuomiosalin edustalla varuilla vaunut,
virkut hevoset valjaissa. Kesken oikeuden menoa sieppasivat James
Mott ja Robert Purvis pakolaiset pois, veivät heidät sukkelasti
vaunuihin, ajuri mätkähytti hevosia piiskallaan -- ja poissa he olivat.
Entinen orja tuli sittemmin konetehtailijaksi Kanadassa, voitti
melkoisen rikkauden ja antoi pojallensa yliopiston kasvatuksen.
V. 1841 pidettiin suuri orjain-vastustajain kokous Nantucket'issa,
Massachusettsin valtiossa. Sen loppupuolella saattoi Garrison
puhelavalle nuoren kauniin mulatin, nimeltään Frederick Douglas, joka
oli karannut herransa luota. Tämä herra oli samalla hänen isänsä. Nuori
mies alotti puheensa vapisevalla äänellä ja silminnähtävästi hämillään.
Mutta vähitellen tointui hän ja kertoi nyt sydäntäsärkevällä, valtaavalla
voimalla orjuuden kauhistuksista. Hän hätyytti erittäinkin muutamaa
saarnaa orjille, jonka oli pitänyt piispa Meade Virginiassa tekstistä:
_»Te orjat, olkaatte herroillenne alamaiset.»_ Hänen lopetettuansa ja
kokoontuneiden istuessa hengähdyksissä, hänen