Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa | Page 7

pohjusti ensiksi
Garrison, ja häneen yhtyi myöskin Phillips. Se antoi, kuten huomaa,
pian syytä johdonvastoisuuksiin, mutta oppimattomat ihmiset sen
helpommasti ymmärsivät, ja senpätähden suurin osa abolitionisteja
liittyi siihen.
Molemmat abolitionistiset suunnat olivat yksimieliset siinä, että
orjakysymys oli Unionin ratkaistava, eikä suinkaan eri valtioiden, kuten
orjuuden kannattajat tahtoivat. Tämä viimemainittu erimielisyys se
ehkä oli, joka teki taistelun kiivaammaksi, sillä kysymys eri valtioiden
oikeuksista Unionin suhteen oli ollut pohjana melkein kaikille
puolueille maassa aina siitä saakka, kuin tasavalta perustettiin. Tätä
kysymystä sanottiin centralisationi- ja decentralisationi-kysymykseksi
(sanasta centrum = keskus; -- decentro = pois keskuksesta), ja sen
kautta oli ratkaistava, olisiko valta yksinomaan pantava
(centraliseerattava, keskukseen saatettava, koottava) Unionin käsiin
vaiko jaettava (decentraliseerattava, keskuksesta saatettava, hajoitettava)
eri valtioille. Tästä erimielisyydestä kasvoivat nuo molemmat
valtiolliset puolueet: republikaanit (tasavaltalaiset) ja demokraatit
(kansanvaltalaiset), jotka ovat olleet olemassa Amerikassa hamasta
vapautussodasta alkaen aina nykyhetkeen asti.
Garrisonin perustama orjuuden-vastustajain yhdistys ja abolitionismin
järjestyminen valtiolliseksi puolueeksi herätti suurta levottomuutta
etelävaltioissa. Melkoinen osa Pohjankin asukkaita arveli, että jokainen
hyökkäys orjuutta vastaan oli hyökkäys valtiosääntöä vastaan. He
sentähden vihasivat abolitionisteja, jotka ainoastaan »tyhmien
neekerien tähden» häiritsivät yleistä rauhaa. Mitä enemmän
abolitionistit puhuivat ja kirjoittivat orjuudesta, sitä raivoisammin
valmistausivat sen ystävät puolustukseen. Yhdistyksiä perustettiin,
jotka sitoutuivat maksamaan suuria palkintoja tunnetuista
abolitionisteista, joita kuolleina taikka elävinä tuotaisiin heidän käsiin.
Moniaalla yllytettiin kaupunkien alhaisin väestö katukahakkoihin,
joissa abolitionisteja otettiin kiinni ja rääkättiin. Humaltuneita,
rähiseviä ihmisjoukkoja ryntäsi abolitionistien kirjapainoihin, hävittäen
painokoneet ja paperit, abolitionistien kokouksia hajoitettiin ja niiden
puhujia pommitettiin mädänneillä munilla ja valettiin likaisella vedellä.

Viimein jättivät etelävaltioiden edusmiehet kongressiin esityksen, jossa
vaadittiin, ettei enää saisi lähettää abolitionistien sanomalehtiä ja
kirjoja postissa. Tämän esityksen kongressi kuitenkin hylkäsi.
Kaikkialla oli abolitionistin vaarallista olla. Sitä paitsi pidettiin hänen
puuhaansa epäkäytöllisenä, mielettömänä ja halveksittavana. Neekerit
olivat niin ylenkatsotut, että ne, jotka ottivat ajaakseen heidän asiaansa,
ehdottomasti saivat jakaa ylenkatseenkin heidän kanssansa. Mutta
ennen kaikkea oli ens' alussa abolitionistina oleminen jumalatonta.
Vaikka Garrison julkisesti selitti perustavansa käsityksensä Uuteen
Testamenttiin, jonka hengelle orjuus oli ristiriitainen; vaikka hän oli
rauhan mies, joka saarnasi sotaa ja väkivaltaa vastaan ja varoitti orjia
vuodattamasta verta; vaikka hän aina selitti tahtovansa käyttää
ainoastaan henkisiä aseita aatteensa toteuttamiseksi ja rakasti
vuorisaarnaa enimmän kaikista raamatun kappaleista, -- niin kaikesta
tästä huolimatta oli kirkko abolitionismin vastustajia. Papit saarnasivat
Garrisonia vastaan, sanoivat häntä uskottomaksi, joka muka tahtoo
syöstä kumoon Jumalan maailmanjärjestyksen, ja varoittivat ihmisiä
hänen opistansa, joka muka ainoastaan veisi syntiseen vapauteen ja
kaikkein yhteiskunnallisten siteiden purkautumiseen. Siten pidättivät
uskonnolliset ennakkoluulot monta miestä ja naista edes lähenemästä
abolitionisteja ja oppimasta tuntemaan, mitä nämä oikeastaan
tarkoittivat.
Siitä huolimatta syntyi vähitellen kokonainen armeija rohkeita, itsensä
uhraavia miehiä ja naisia, jotka suurimmalla alttiudella työskentelivät
orjain vapauttamiseksi. Niinkuin välkkyvin auringon-valo on
synkimmän siimeksen rinnalla, niin on heidän työnsä mitä kauniimpia
lehtiä Amerikan, jopa koko maailmankin historiakirjassa ja muodostaa
sovittavan vastapainon orjuuden kauhistuksille.
Etevimpinä näiden joukossa olivat Garrison ja Phillips. Edellinen oli
kieltämättä suurempi, lahjakkaampi henki näistä molemmista. Mutta
Phillips oli vastustamaton innollisessa kaunopuheliaisuudessaan ja
väsymättömässä toimekkaisuudessaan. Yhtä vähän kuin Garrison tiesi
hän, mitä maltillisuus orjakysymyksessä merkitsi. Hän joutui heti
tuliseen sotaan kauppa-etuja vastaan, ja hänen pureva arvostelunsa

näistä saattoi hänet melkein maanpakolaiseksi omassa maassaan. Mutta
hän hätyytti myöskin lakimiehiä, pappeja, politikoita -- kaikkia yhdessä
menossa. Hän uhrasi perhe-onnen, levon ja varallisuuden elämänsä
tehtävälle: _saada jokaista miestä ja jokaista naista ajattelemaan
orjuuden asiaa_. Jyrkkä ja yksipuolinen, kuten kaikki suuret henget
tavallisesti ovat isommassa tai vähemmässä määrässä, näki hän usein
kyllä »entisyyden nykyajan valossa». Taistelussa etelävaltoja vastaan
näki hän ainoastaan sivistyksen kamppauksen raakaa väkivoimaa
vastaan. -- Pohja on yhdeksästoista vuosisata, sanoi hän, -- Etelä
kolmastoista vuosisata kaikkine sen »paroneineen ja orjineen.»
Sentähden ovat Pohjan ihanteet istutettavat etelään, vaikkapa tämä sen
kautta joutuisikin perikatoon. Tuo Etelä, joka viskaa vankeuteen
jokaisen miehen, ken opettaa orjaa lukemaan, ja joka siten estää joka
kuudennen ihmisen lukemasta raamattua, tuo Etelä kukistukoon!
Phillipsille olivat nämä näkökohdat tärkeimmät. Sen suhteen
merkitsivät hänen silmissään varsin vähän valtiomiesten keskustelut
centralisationista taikka decentralisationista, valtioiden suveräniteetistä
ja valtiosääntö-puustavin loukkaamattomuudesta. Tuolla intoisuuden
jyrkkyydellä, joka oli hänen ominaisuutensa, oli hänen tapana sanoa: --
Jos meillä ei olisi valtiosäännöllistä oikeutta puolellamme, niin se ei
minua ensinkään huolettaisi. Minä kaikissa tapauksissa ilman
empimättä työskentelisin samaan suuntaan kuin tähän asti.
Suurin ja kauniin puoli Phillipsissa oli, että hän, vaikka vihattuna ja
vainottuna, aina luotti voittorikkaasen asiaansa eikä koskaan
veltostunut innossansa. Tämä oli sitä suurempaa, kuin hän ei uskonut
saavansa itse koskaan nähdä työnsä hedelmiä.
Garrisonin ja Phillipsin rinnalla työskenteli edellisessä jo mainittu
kvääkärinainen Lucretia Mott. Hän oli naimisissa erään rikkaan
puuvillakauppiaan kanssa, mutta tultuaan abolitionistiksi kehoitti ja sai
hän miehensä luopumaan tästä elinkeinosta, koska se oli orjatyön
kannattamaa. James ja Lucretia Mott olivat Garrisonin
orjuuden-vastustajain-yhdistyksen perustajia v. 1833. Kun James seisoi
kynä kädessä valmiina kirjoittamaan nimensä päätöksen alle, pyysi
puheenjohtaja häntä miettimään. Hän oli perheenisä, ja tämä teko

saattoi käydä hänelle kalliiksi. Silloin kuiskasi hänen vaimonsa: --
James, älä mieti! Kirjoita nimesi! -- Aviopuolisot Mott olivat niitä,
jotka ensiksi perustivat sen suunnan abolitionismissa, jonka kannattajat
sitoutuivat olemaan käyttämättä orjain valmistamaa tavaraa. Että
semmoinen