Orjien vapauttaminen Pohjois-Amerikassa | Page 6

-- -- Orjat ovat viipymättä
laskettavat vapauteen ja saatettavat lain suojelukseen. --
Lisäksi sanottiin yhdistyksen ohjelmassa:
-- Nämä ovat ajatuksemme, joita me säästämättömällä innolla tulemme

levittämään sanomalehtien ja lentokirjain kautta. Me aiomme anastaa
saarnastuolit ja sanomalehdet, voidaksemme puhua kärsivien ja
mykkien puolesta. Me aiomme työskennellä siihen suuntaan, että
kirkko irtautuu kaikesta yhteydestä orjuuden synnin kanssa. Me
tulemme voimiamme säästämättä ponnistelemaan, saattaaksemme koko
kansakuntaa pian katumaan veristä pahantekoansa. Ja me ehkä tulemme
voitetuiksi, kärsimme tappion, mutta meidän periaatteemme: ei
koskaan! Totuus, oikeus, inhimillisyys ovat kunniakkaan voiton saavat
ja niiden täytyy se saada. --
Vakuutuksensa koko tulella ryhtyi Garrison työhön. Hän matkusti
paikasta paikkaan pohjois-valtioissa saarnaten orjuutta vastaan.
Uupumatta järjesteli hän kokouksia, piti esitelmiä, julkaisi kirjasia ja
toimitti sanomalehteänsä. Pian kasvoi raivo häntä vastaan Etelässä
siihen määrään, että 5,000 dollarin (noin 20,000 mk) palkinto luvattiin
hänen päästänsä. Mutta Pohjassakin yltyi mielikarvaus päivä päivältä.
Kaikkialla sai hän kokea vastustusta, halveksimista ja ivaa. Viimein,
erään Bostonissa pitämänsä esitelmän jälkeen, karkasi hänen
kimppuunsa muuan väkijoukko, jonka suurin osa oli kaupungin
sivistyneitä miehiä. Hän pantiin kiinni ja hinattiin pitkin katuja.
Tämä häpeällinen väkivallanteko joutui kuitenkin vaikuttimeksi siihen,
että Garrison sai liittolaisen, josta pian oli tuleva yhtä innokas orjain
vapautuksen harrastaja kuin hän. Tämä liittolainen oli Wendell Phillips.
Hän kertoo itse asiasta seuraavaa:
-- Minä olin nuori asianajaja ja istuin konttorissani, kun kuulin melua
kadulta. Astuin ulos nähdäkseni, mistä pidettiin elämää, ja näin silloin
3,000 hyväpukuista miestä, jotka kuljettivat muassaan lakkitonta miestä
rikkirevityissä vaatteissa. Häntä pideltiin vyötäreille sidotusta nuorasta.
En häntä tuntenut, en ollut häntä koskaan nähnyt, en ollut abolitionisti,
ainoastaan nuori asianajaja, harrastaen tietysti semmoisen koko
lämmöllä persoonallisten oikeuksien loukkaamattomuutta. Melkein
jumaloivana maan valtiosääntöä luulin eläväni maailman
täydellisimmän hallitusmuodon turvissa. Kuni puusta pudonneena
seisoin sentähden siinä, katsellen hehkuvalla harmilla tuota kohtausta
väkivaltaisesta roskaväen kahakasta. Tämä mellakka näkyi minusta

loukkaavan itse sisintä ydinkohtaa Anglosaksien vapauden-aatteessa. Ja
tällä hetkellä näin ikäänkuin aavistuksen peilissä orjuuden kaikessa
kauheassa vääryydessään. Ja tästä hetkestä lähtien olin valmiina
taistelemaan orjain asian puolesta. Tiesin nyt, mikä oli oleva
tehtävänäni elämässä. Jumalan avulla, sanoin itselleni, _olen saattava
jokaisen miehen ja jokaisen naisen, jonka tielläni tapaan, ajattelemaan
orjuuden asiaa._
Tästä päivästä saakka ei löytynyt väsymättömämpää abolitionistia kuin
Wendell Phillips. Koska hän ei milloinkaan ollut koettanut puhua
julkisesti, koki hän ens'aluksi hyödyttää asiaa auttamalla Garrisonia
kokousten järjestämisessä ja tämän aikakauskirjan toimittamisessa y. m.
Senpätähden ei kenkään aavistanut, että hänestä oli kypsyvä Amerikan
suurin kaunopuhelija. Mutta kerran sattui suuressa kokouksessa
Bostonin raatitalossa, että kaupungin yleisfiskaali puolusti
uppiniskaisten orjain tappamista. Fiskaalin lausuntoa kuunneltiin
käsientaputuksilla. Silloin nousi Phillips seisomaan ja pyysi
puheenvuoroa. Hän oli nuori ja tuntematon, ja useat kaupungin
ylhäisimmät miehet olivat ilmoittaneet haluavansa puhua. Mutta
arastellen nimeä Phillips, jonka omasi yksi Bostonin vanhimpia ja
rikkaimpia perheitä, lupasi puheenjohtaja, että nuori mies saisi puhua,
jos aika antaisi tilaisuutta. Kauvan odotettua, tuli hänen vuoronsa, ja
puheenjohtaja viittasi hänelle alentuvan kohteliaisuudella. Phillipsin
astuessa puhelavalle, rupesi osa yleisöä kärsimättömänä viheltämään,
sillä he olivat odottaneet saavansa nähdä jonkun lemmikeistänsä. Mutta
hänen ensimäisten sanainsa kaiuttua syntyi kuoleman hiljaisuus. Hän
alkoi hetken vaikuttaman puheensa hyökkäyksellä yleisfiskaalia
vastaan.
-- Kun kuulin tuon miehen -- sanoi hän -- lausuvan julki periaatteita,
jotka ovat täydellisesti ristiriitaiset koko meidän vapautta henkivää
valtiosääntöämme vastaan, tuntui minusta, kuin jos nämä maalatut
huulet -- hän kohotti kättänsä osoittaen niitä vapaudussodan sankarien
kuvia, jotka koristivat raatitalon seiniä -- aukenisivat kauhistuksesta ja
huutaisivat kirousta ja kuolemaa tuolle uskottomalle Amerikalaiselle,
tuolle saastaiselle valtiosääntömme kavaltajalle.

Tässä keskeytti häntä vimman vihastuksen huuto yleisöstä. Hän jatkoi:
-- Niiden tunteiden tähden, jotka hän lausui kuuluviin tältä paikalta,
jossa maa näyttää kosteelta vapaudensankarien verestä ja on pyhitetty
puritanisten esi-isiemme rukouksilla, näiden tunteiden tähden olisi hän
ansainnut, että maa olisi haljennut ja nielaissut hänet. --
Kilvoitellen keskeytti häntä mitä rajuimmat suostumushuudot, mitä
kimakkaimmat hyssytykset ja vihellykset; ja näiden läpi perille
ponnistaen päätti hän ensimäisen puheensa. Se oli ehkä huonoin ja
vähimmän loogillinen, kuin minkä hän on pitänyt, mutta se oli
kuitenkin suurenmoinen puhe; ja hän oli lavalle noustessaan
tuntematon mies, mutta istui jälleen paikalleen Amerikan -- suurimpana
puhujana.
Kun orjakysymys Missourin ottamisella liittovaltioon ensiksi sukelsi
esiin, puski se niin äkki-arvaamatta Amerikan valtiomiehiin, että se --
kuten entinen presidentti Jefferson lausui -- »peljätti heidät hereille
kuin palokello yöllä». Mutta vasta kun Garrison 1833 perusti
yhdistyksen »The National Anti-Slavery Association»
(Kansallisyhdistys orjuuden vastustamista varten), vasta silloin tulivat
abolitionistit tunnustetuksi ja järjestetyksi valtiolliseksi puolueeksi
sanan täydessä merkityksessä. Se haaraantui heti alusta alkain kahteen
eri suuntaan.
Toinen oli oppinut ja perustui valtio-oikeuteen. Se arveli, että
orjakysymys oli valtiosäännön ulkopuolella, koska 14:s artikkeli
Yhdys-Valtain valtiosäännössä suojeli kaikkein, siis myös neekerienkin,
vapautta, päin vastoin orjavaltioiden väitettä, että muka valtiosääntö
salli orjuutta. Tämän suunnan etupäässä oli Charles Sumner, yksi
Amerikan suurimpia valtiomiehiä ja puhujia, syntyperältään
etelävaltiolainen.
Toinen suunta abolitionismissa myönsi kyllä, että etelävaltiot tulkitsivat
valtiosäännön oikein, mutta arvelivat valtiosääntöä itseä tässä kohden
hyljättäväksi, arvelivat sitä »liitoksi kuoleman kanssa», koska se voi
sallia orjuutta. Tämän suunnan kannattajat vaativat perinpohjaista
muutosta valtiosäännössä, niin ettei kenkään orjanpitäjä keksisi turvaa

ainoastakaan rivistä sen pykälissä. Tämän käsityksen