Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 4

mielell??n on laskenut el?m?nviisautensa ?lykk?isiin sananlaskuihin ja harjoittanut j?rke?ns? sukkelasti keksityill? arvoituksilla.
Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja, kaikkialla, miss? Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen tielt? ne kuitenkin ovat yh? edemm?ksi paenneet ja katoavat vuosi vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Ven?j?n Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkeriss? ja Pohjanmaalla Kajaanin seuduilla runonlaulu kuitenkin viel? el?? kansan huulilla, ja sielt? niit? t?ll? vuosisadalla ahkerasti on ker?ilty. Enimm?t muinais-ajan runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut, Arvoitukset) julkaisi nerokas Elias L?nnrot (vertaa § 30); "Satuja ja Tarinoita" antoi ulos Eero Salmelainen (vrt. § 37).
Niinkuin kansanrunous yleens?, niin Suomen muinaislaulutkin vieh?tt?v?t meit? luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen runoudelle omituista on siin? ilmaantuva virke? luonnontunne, syv? ja puhdas innollisuus sek? rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa kohdin samanlaatuinen kuin it?maan kansojen. Eepillisille kuvauksille tarjoo oivallisen pohjan tuo alkuper?inen, runsasmuotoinen tarumaailma, joka elolliseksi esittelee koko luontoa ja valaisee sit? runollisella loisteellaan.
Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin my?s enimmiss? sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista trokaio-s?keist? ja perustuu sek? laajuudelle ett? korolle. Nousussa saa olla mimmoinen tavuu hyv?ns?, paitsi lyhyt p??korollinen, laskussa kaikki muut paitsi pitk?t korolliset tai p??korolliset keskiarvoiset. Ensimm?isess? runopolvessa sallitaan enemm?n vapautta; se on tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan my?s kolmi- tai nelitavuinen, eik? tavuitten laatu ole tarkoin m??r?tty. Muinais-ajan runomitan kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron ja laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.
*Lis?ys.* Runojen laulamista E. L?nnrot kuvailee seuraavalla tavalla: "Pitopaikoissa ja muissa ilovietteiss? tavallisesti kaksi laulavat yhdess?, toinen laulajan, p??miehen eli edelt?j?n (edell? k?vij?n) nimell?, toinen puoltajan, s?ist?j?n, kertojan, kerallisen (keralla laulajan) nimell?. Vastatusten tahi vieretysten istuessaan he pit?v?t toinen toistaan k?dest?, p??mies alottaa runon ja s?ist?j? yhtyy lauluun v?rsyn kolmannesta polvesta. Koko v?rsyn h?n laulaa sitten toistamiseen p??st? p??h?n yksin?ns?, jolla ajalla p??mies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lis?ksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siit? kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyyk?hyttelee p??t?ns? verkalleen hyvin vakaisen ja miettiv?isen n?k?isen?".

§ 7. Kalevala.
Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. L?nnrot j?rjest?nyt laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi Kalevalan nimen; sill?, vaikka nuo laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat s?ilyneet kansan suussa, h?n huomasi niiden olevan yht? ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdess? muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sis?lt?? 50 runoa. Ensimm?inen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos 1849. Sen p??aineena sopii pit?? viisaan V?in?m?isen hyv?t ty?t Kalevalan (Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan Sammon hankkiminen Pohjolan perilt?; mutta t?h?n p??toimintaan liittyy koko joukko v?likertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus maailman luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta loitsulukuakin on kertomarunojen v?liin sovitettu. V?in?m?isen rinnalla esiintyv?t Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on "taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut", ja iloinen Lemmink?inen, joka aina on valmis sotaretkille l?htem??n. -- Niinkuin kansan-epopeat ainakin, niin Kalevalankin runot antavat selv?n ja tarkan kuvan siit? ajasta, jolloin ne ovat syntyneet; kaikki, mit? Suomen kansa muinaisina aikoina on miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen sankari-ihanteet, -- sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa ilmaantuu Kalevalassa el?v?sti silmiemme eteen, tosi-eepillisell? tavalla esitettyn?.
*Lis?ys 1.* Kalevalan p??sis?llys (uudemman laitoksen mukaan) on lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain j?lkeen kerrotaan ensin maailman luomisesta ja V?in?m?isen synnyst?. Aikojen alussa Ilmatar, V?in?m?isen emo, uipi aavalla merell?; tuleepa sotka ja munii seitsem?n munaa h?nen polvellensa, luullen sit? "hein?m?tt?h?ksi, tuoreheksi turpeheksi"; vaan Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat vier?ht?v?t veteen, mutta niiden palasista muodostuu maa ja taivas, aurinko, kuu ja pilvet. -- V?in?m?inen, kun on syntynyt, nousee puuttomalle maalle ja saattaa Sampsa Pellervoisen puita kylv?m??n. Kun tammi, joka, liian tuuheaksi kasvaneena, peitt?? sek? auringon ett? kuun, merest? nousneen pikku miehen avulla on saatu maahan hakatuksi, niin V?in?m?inen kaataa ensimm?isen kasken, ollen niinmuodoin maanviljelyksen perustaja. Tultuansa kuuluisaksi viisaudestaan, h?n kilpailee laulutaidossa nuoren, itserakkaan Joukahaisen kanssa, ja voitettuna t?m?n t?ytyy luvata sisarensa Aino V?in?m?iselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siit?, ett? h?nt? pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menem??n, harhailee korvessa, joutuu meren rannalle, heitt?ytyy uimaan ja hukkuu veteen. Turhaan Ainoa merest? etsitty??n, V?in?m?inen p??tt?? l?hte? ihanaa Pohjolan neitt? kosimaan. Mutta Joukahainen, pit?en vihaa V?in?m?ist? vastaan sisarensa kuoleman t?hden, v?ijyy h?nt? matkalla ja ampuu ratsun h?nen altansa, jotta V?in?m?inen suistuu mereen. H?n saapuu kuitenkin Pohjolaan, mutta h?nen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi, Pohjolan em?nt?, lupaa tytt?rens? puolisoksi sille, joka takoo Sammon, ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. V?in?m?inen, kotiin tultuaan, toimittaa seppo Ilmarisen, "takojan i?n-ikuisen", synkk??n Pohjolaan Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin "joutsenen kyn?n nen?st?, maholehm?n maitosesta, ohran pienest? jyv?st?, kes?uuhen untuvasta"; vaan Pohjan neiti teeskelee esteit? ja Ilmarinen saa tyhjin toimin palata kotia.
Nyt runo k??ntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemmink?isen, "veitikan verev?n", retkist? ja lemmenseikoista. Lemmink?inen ry?st?? vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylk?? h?net j?lleen ja l?htee h?nkin kosioretkelle Pohjolaan. H?nelle m??r?t??n monenlaisia ansiot?it?; viimein h?nen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta, kuolleitten valtakunnassa; mutta er?s karjanpaimen, jota Lemmink?inen on loukannut, surmaa h?net ja heitt?? h?nen ruumiinsa Tuonelan jokeen. Tuonen poika p??lle p??tteeksi ly?d? silpaisee sen palasille. Lemmink?isen hell? ?iti l?htee poikaansa etsim??n; v?sym?tt?