Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 8

u.
5, "Vesitieltä pilvihin ryövätty tyttö", u. 18, ja "Meren kosijat", v. 38, u.
77.
Onpa Kantelettaren kolmannessa osassa vielä toinenkin sarja
kertovaisia runoelmia, jotka eivät sisällä myytillisiä aineksia, mutta
kuitenkin koko esitystavaltaan ovat enemmän tai vähemmän eepillisiä,
Kalevalan runojen kaltaisia. Niissäkin soipi monenlaisia jälkikaikuja
tarun-omaisista runoista. Tätä laatua ovat esm. "Hukkunut veli", v. 43,
ja "Veljeänsä merirosvon veneestä etsivä tyttö", u. 115, jotka nähtävästi
ovat muodostuneet Aino-runojen myötävaikutuksella. Niinkuin
näissäkin on sisaren rakkaus aineena somassa runossa "Anno neitonen
ja lintunen lehossa", u. 129, y. m. m. Oman äidin hellyyttä ylistetään
useassa kertoelmassa; mainittakoon "Mattu emonsa kuoltua" ja "Tyttö
emonsa haudalla", u. 105 ja 106. Muutamat runot ovat pilkallisia; toiset

ovat viattoman leikillisiä, niinkuin esm. "Neiti omenapuussa", v. 52, u.
65, "Neitten kivinen linna", u. 67, ja "Viisastunut", v. 59 (= u. 128).
Totisempaa laatua on "Hiihtävä surma", u. 136 (v. 60). Surma ei luule
tekevänsä paljoa vahinkoa, jos tappaa miniän talosta; mutta pienet
lapset jäävät emottomina surkastumaan.

§ 9. Loitsurunous.
Loitsiminen, jolla oli niin suuri merkitys esivanhempaimme elämässä,
perustui siihen käsitykseen, että jokainen esine on ihmisen vallassa,
niin pian kuin sen synty on tunnettu. Synnyt eli syntysanat sisälsivät siis
syvän, salaisen viisauden, ja tämän viisauden nojalla saattoi tietäjä eli
loitsija sanan voimalla luontoa hallita: poistaa kaikki pahat, muuttaa
kappaleet toisiksi, laulaa uusia esiin, lyhyesti lausuen, saada mitä
hyvänsä aikaan. Siitäpä se suuri arvo, jossa laulua ja itse laulajaa
pidettiin. -- Jo Kalevalaankin otettiin paljo loitsulukuja; mutta runsaan
kokoelman "Suomen kansan muinaisia loitsurunoja" toimitti Elias
Lönnrot julkisuuteen vuonna 1880.

§ 10. Satuja.
Paitsi kertoma-, laulu- ja loitsurunoja on Suomen kansan suusta koottu
joukottain suorasanaisia satuja. Näissä kyllä tavataan vanhoja
taru-aineksia; mutta niihin on myöskin sekaantunut paljo
uuden-aikuisia aineita. "Suomen kansan satuja ja tarinoita", Eero
Salmelaisen toimittamia, on ilmestynyt neljä osaa (1852--1866), joista
kolmas sisältää eläinsatuja.
*Lisäys.* Sadut semmoisinaan leviävät helpommin kuin muut
kansanrunouden tuotteet maasta maahan, kansasta kansaan, koska
kielten mukaan vaihteleva runomuoto ei vaikeuta niiden leviämistä.
Sentähden huomataankin paljon yhtäläisyyttä kaikkein kansain
satuvaroissa. Likimmän heimokansamme, Virolaisten, sadut julkaisi Fr.
R. Kreutzwald nimellä Eesti rahva Ennemuistesed jutud (1866).
Virolaisten satujen kertomustapa, niinkuin se ilmaantuu Kreutzwald'in

kokoelmassa, on yleensä vilkas ja miellyttävä; useissa ilmaantuu
hentoa runollisuutta, muutamissa leikillisyyttä tai terävää ivaa. Mutta
yleensä ne ovat vähemmän alkuperäisiä kuin meidän satumme niin
esitystapansa kuin sisällyksensäkin puolesta.
*Lisäys.* Suomalaisia kansansatuja eli satujen alkuperäisiä toisintoja
on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ruvennut julkaisemaan; niitä on
kaksi osaa ilmestynyt, joista ensimmäinen, sisältäen Eläinsatuja, on
Kaarle Krohn'in ja jälkimäinen, Kuninkaallisia satuja, Kaarle Krohn'in
ja Lilli Liliuksen toimittama.

§ 11. Sananlaskuja ja arvoituksia.
Harvalla kansalla on niin runsaat sananlaskuvarat kuin Suomalaisilla. E.
Lönnrot'in vuonna 1842 ulos-antama kokoelma Suomen kansan
Sananlaskuja sisältää niitä enemmän kuin 7000; suurin osa niistä on
runomittaisia, harvemmat suorasanaisia. Niiden ilmaisemat mietteet
lausutaan sangen osaavasti, milloin yksivakaisesti ja usein kyllä
runollisilla vertauksilla, milloin leikillisesti sattuvalla ivalla tai
huumorilla.
Suomen kansan Arvoituksia Lönnrot toimitti painosta v. 1844. Niitä oli
jo ensimmäisessä laitoksessa enemmän kuin puolitoista tuhatta (paitsi
toista sataa virolaista arvoitusta); toisessa laitoksessa nousee
suomalaisten arvoitusten luku yli 2,200 ja virolaisia on 189.
Sananlaskut ja arvoitukset, vaikka vanhimpina aikoina ovat saaneet
ensimmäisen alkunsa, eivät ole yksinomaisesti puheena olevan
aikakauden tuottamia; vaan niitä on tietysti syntynyt ja syntynee yhä
vieläkin uusia pitkin Suomen kansan elämän-aikaa.

Toinen aikakausi.
Keskiaika vv. 1157--1542.

§ 12. Keskiajan sivistys-olot.
Kun Suomi joutui Ruotsin vallan alle ja Suomen kansan
muinais-uskonto poistui kristin-opin tieltä, niin vanha runouskin yhä
enemmin väistyi syrjälle. Mutta runous-into eli kuitenkin Suomen
kansassa ja keskiaika tuotti entisen runouden rinnalle uusia, enimmiten
ballaadintapaisia lauluja. Sitä vastoin uudet sivistys-olot eivät
synnyttäneet mitään kansallista eikä juuri muutakaan kirjallisuutta.
Suomi oli kyllä tähän aikaan vielä yleisenä puhekielenä kaikissa
säädyissä; mutta latina oli sekä kirkon kielenä että kaiken korkeamman
sivistyksen kannattajana. Syvempää tieteellistä oppia haettiin
ulkomaalta, ensin Pariisin, sitten paraasta päästä Prag'in ja Leipzig'in,
viimein Upsalan yliopistosta. Etupäässä pappien kasvattamista varten
oli "katedraalikoulu" Turussa, niinkuin myös muutamia muita
oppilaitoksia (Viipurissa ja Raumalla sekä joku luostarikoulu).
Katolis-usko ei suuresti kohottanut yhteisen kansan sivistystä, mutta
Suomenmaa pysyi sen kautta yhteydessä länsimaiden ja niissä
vallitsevan sivistyksen kanssa. Yleisen maailmankielen, latinan,
ylivalta suojelikin kansallista kieltä valtakunnan pääkielen alle
sortumasta, niinkuin lumipeite talvella oraita suojelee, kunnes keväällä
tulee iloisen kasvannon aika. -- Ellei oteta lukuun virallisia kirjoituksia
ja yksityisten kirjeitä, ei ole tältä aikakaudelta muita kirjallisia
muistomerkkejä kuin eräs latinankielinen piispain kronikka sekä
muutamia latinankielisiä virsiä ja koululauluja.

§ 13. Kansanrunous.
Uusissakin oloissa kansanrunous uhkeana rehoitteli, vaikka
toisenlaiseksi muodostuneena. Samalla kuin vanhat eepilliset laulut
Itä-Suomen salomailla vielä elivät kansan huulilla, syntyi erittäinkin
Hämäläisten kesken uusi laji kertovaista lyriikkaa, osittain
muuttuneiden olojen tuottamana, osittain ulkonaisestakin vaikutuksesta.
Nämä keskiajan runoelmat kyllä sisältävät paljon vanhan runouden
jälkikaikuja, mutta ovat esitystavaltaan suppeampia, enemmän
ballaadintapaisia.[1] Toisinaan niiden lyhyt kertomustapa suorastaan

muuttuu draamalliseksi, kun välikohdat jätetään pois ja pääasiat
tuodaan esiin puheenvaihtelun muodossa, niinkuin muidenkin kansojen
ballaadeissa on tavallista. -- Legendojakin eli pyhimystaruja syntyi tällä
aikakaudella; niissä uudet kristilliset käsitykset usein hyvin
kummallisella tavalla sekaantuivat vanhoihin