Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 9

pakanallisiin muistoihin.
Paitsi sitä tämän ajan loppupuolelta on säilynyt eräs historiallinen
runoelma, joka osoittaa, että oman ajan tapauksetkin antoivat
kansanrunoudelle aihetta kuvauksiin.
[1] Ballaadi on kertovainen lyyrillinen runoelma, lyhyt ja utumainen,
täynnä tunteellisuutta, tavallisesti surullinen sisällykseltään, jommoisia
ovat erittäinkin Englannin, Skotlannin ja Tanskan keskiaikaiset
kansanrunot. Etelämaan kansojen kertovaiset laulurunot ovat
tyynempää ja iloisempaa laatua; niitä nimitetään romanseiksi.
Tärkeimmät keskiajan runotuotteet ovat seuraavat:
a) *Legendoja:* Enimmän tunnettu on Piispa Heinrikin surma eli
Piispa Heinrikki ja Lalli (Kant. III, v. 7, u. 28), jossa kerrotaan tuo
vanha pyhimystaru Suomen ensimmäisestä piispasta ja Lallista, hänen
tappajastaan, sekä Henrikin kuoleman jälkeen tapahtuneista ihmeistä.
Viron orja ja isäntä eli Orja ja isäntänsä (Kant. III, v. 4, u. 26)
mukailee vertauspuhetta rikkaasta miehestä ja Lazaruksesta.
Mataleenan vesimatka eli Mataleena ja Jesus (Kant. III, v. 5, u. 24)
muistuttaa kertomusta Maria Magdalenasta ja osittain myös Samarian
vaimosta. Vapahtaja tulee paimenena Mataleenan luo lähteelle, anoen
häneltä vettä, ja syntejänsä katuen Mataleena nöyrtyy hänen edessään.
Kantelettaren vanhan laitoksen Neitsy Maarian virsi (III, 6) eli n. s.
"Luojan virsi", jossa kerrotaan Vapahtajan syntymisestä ja kuolemasta,
on uudessa laitoksessa laajennut ja jakaantunut kolmeen runoon: Neitsy
Maaria Vapahtajan synnyttäjä, Vapahtajan syntyminen ja Vapahtajan
kuolema (III, 20--22).
b) *Ballaadeja*, joista ovat merkillisimmät:

1. Turusen neiti eli Annikki ja Kesti (Kant. III, v. 13, u. 34), kuvaus
keskiaikaisista kaupunki-oloista. Annikki, Turusen neiti, on antanut
"kestin", s. o. muukalaisen kauppa-asioitsijan[1], viekoitella itsensä
lemmenliittoon; vaan kevään tultua kesti hänet hylkää ja rientää kotiin
entisen emäntänsä luo. Silloin hyljätty huutaa "Ukkoa, ylistä herraa",
pettäjää rankaisemaan ja kosto häntä tapaakin; matkalla hän hukkuu
myrskyiseen mereen.
[1] Koska meidän maan kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä,
niin saksalaiset kauppiaat täällä pitivät asiamiehiä, jotka syksyllä
tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat
kotimaahansa.
2. Inkerin sulhot eli Lalmanti ja Inkeri (Kant. III, v. 9, u. 32),
ritariballaadin tapainen runo, arvattavasti mukaelma ruotsalaisesta
ballaadista.
3. Elinan surma (III, v. 8), Kantelettaren uudessa laitoksessa Klaus
Kurki ja Elina rouva (III, 35), kauniin ja etevin kaikista keskiajan
runouden tuotteista. Siinä kerrotaan, kuinka Klaus Kurki, Laukon herra,
Ylisen Satakunnan tuomari, luulevaisuudesta puolisoansa "Elina
rouvaa" kohtaan sytytti kartanonsa palamaan ja siihen poltti viattoman
puolisonsa sekä äsken syntyneen lapsensa. Runoelma näyttää
perustuvan tosiasiaan, joka lienee tapahtunut noin vuosien 1470 ja 1480
välillä. Siinä mainittu Elina rouva oli Klaus Kurjen jälkimäinen puoliso,
Elina Juhontytär Stenbock, piispa Arvid Kurjen äitipuoli. Tapaukset
esitetään erinomaisella draamallisella voimalla ja syvästi liikuttavalla
tavalla. Mestarillinen on Kurjen luonteen kuvaus jo siitä asti, kun hän
ensin esiintyy "sa'an saattomiehen kanssa, sa'an satulaurohon";
"tulennasta tuiman tunnen, jalon jalkansa polusta", sanotaan runossa.
Annetaanpa samalla selvä kuva ajan tavoista, asumuksista ja koko
elämänlaadusta.
4. Antero ja Kaloniemen neito (Kant. III, u. 36), syvätunteinen ballaadi,
jossa kerrotaan, miten Antero "ylinen ylkä", kuultuaan nuoren
vaimonsa kuolleen, surmasi itsensä ja he haudattiin "yksi puron tälle
puolen, toinen puron tuolle puolen"; nuori koivu nousi sitten
kumpaisenkin haudalle, juuret ja latvat punoutuivat yhteen, ja kun

koivut hakattiin maahan, lensi lastut toisihinsa.
c) *Historiallisista kansanrunoista* kuuluu tähän aikakauteen Viipurin
linnan hävitys eli Iivana kuningas (Kant. III, v. 10, u. 54), Venäjän
puolella syntynyt runo, jossa kerrotaan, kuinka Venäjän hallitsija,
"Iivana iso isäntä", valloitti ja hävitti Viipurin linnan ja ruotsalainen
käskynhaltija, Matti Laurinpoika, laivoinensa pääsi pakenemaan. Koko
tapaus on mielikuvituksen tuottama, mutta näkyy liittyvän Viipurin
piiritykseen v. 1495. Myöhemmiltäkin ajoilta on muutamia
historiallisia kansanrunoja, joita edempänä mainitaan.
*Ridvalan Helkavirret.* Ridvalan kylässä Sääksmäen pitäjässä
nuorison vielä nykyisempinäkin aikoina on ollut tapana helatuorstaina
kokoontua eräälle vuorelle tulen ympärillä leikkimään ja tanssimaan,
jolloin tytöt lauloivat n. s. Helkavirsiä. Sitä sanottiin "Helan
huutamiseksi". Samanlaista juhlanviettoa pidettiin vielä seuraavinakin
pyhinä juhannukseen tai Pietarin päivään asti. Tämä tapa, joka ennen
aikoina arvattavasti oli aivan yleinen, sai alkunsa
Muinais-Suomalaisten kevätjuhlista (helaa- eli helkajuhlista). Nytkin
vielä on suuressa osassa maatamme, erittäinkin Itä-Suomessa, tapana
polttaa "kokkoa" juhannus-aattona, samoin kuin Länsi-Suomessa
vietetään heluntaita "helavalkeilla". Ridvalassa laulettuja Helkavirsiä
on neljä: Alkusanat, Mataleenan vesimatka, Inkerin sulhot ja Annikan
runo. Ensin laulettiin aina Alkusanat, sitten joku muu äskenmainituista
lauluista. "Alkusanat" ovat alkuperäisestä muodostaan niin
turmeltuneet, että niitä on mahdoton ymmärtää. Laulajat itse sanoivat
niiden olevan "alkukieltä". "Mataleenan vesimatka" ja "Inkerin sulhot"
ovat jo edellisessä olleet puheena. "Annikan runo" (= "Kestin lahja",
Kant. III, v. 32) on vaillinainen toisinto ylempänä mainitusta "Turusen
neidestä".
*Lisäys.* Mitkä runot ovat luettavat keskiajan ballaadeihin, on usein
vaikea määrätä, etenkin kun samoista lauluista saattaa olla erilaisia
toisintoja, mitkä enemmän eepillisiä, mitkä ballaadintapaisia
(jälkimäiset tavallisesti Kantelettaren vanhassa, edelliset uudessa
laitoksessa). Esimerkkinä olkoon sievä runo "Kankahan kutoja" eli
"Kuollutta kultaansa itkevä neito" (Kant. III, v. 44, u. 121), jonka

molemmat toisinnot sisällykseltäänkin eroavat toisistaan, sekä
hellätuntoisesti esitetty "Aholla itkijä" (Kant. III, v. 39) eli "Itkejä
impi" (u. 97). Monesta tällaisesta runosta huomaa, kuinka hyvin
lyhyempi, ballaadinkaltainen muodostus sopii senluontoisille
kertoelmille. Välisti ballaadien aine viittaa kaukaiseen muinaisuuteen.
Niin "Tyttö pellavan kitkennässä" (Kant. III, u. 62) kuvailee
alkuperäisiä naimis-oloja; nuori impi saa kosijaltansa kuulla olevansa
vastoin tahtoaan hänelle myöty ja toivoo mielipahoissaan, ett'eivät
hänen omaisillensa annetut lahjat heille mitään