Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 7

kuin Kalevalassakin;
poikkeuksena on vaan joku harva, luultavasti myöhemmistä
vaikutuksista vapaammin muodostunut laulu, niinkuin "Hyvä ilta
lintuseni" (Kant. I, 122) ja "Lunastettava neiti" (Kant. v. 1. III, 27; u. I.
30). -- Lyyrillinen runous on ylimalkain säilynyt samoilla seuduilla
kuin eepillinenkin.
Varsinaiset laulurunot ilmaisevat kaikki ne vaihtelevat tunteet, jotka
alkuperäisissä oloissa liikkuvat ihmisen povessa, ja ovat laulajan eri
tilaa myöten monta eri laatua; muutamat kuvailevat kaikille yhteisiä

elämän iloja ja murheita, muutamat ovat erittäin miesten tai naisten,
poikien tai tyttöjen laulettavia; onpa niitä vielä paimenlauluja, lasten
runoja ja häälauluja. Sitä tunteiden hellyyttä ja hienoutta, jota nämä
laulut tuovat ilmi, ei voi kylläksi ihmetellä. -- Kaikkien maitten
lyyrillisessä kansanrunoudessa kajahtelee joku surumielinen sävel;
kummako siis, että korpien keskellä asuskelevan Suomen kansan
lauluihin yksinäisyyden ja kaipauksen tunne on vuodattanut vienon
kaihomielisyyden? Toisin kuin Kalevalan runoissa, jotka
kertomarunouden tyynellä iloisuudella kirkastavat olevaisuutta,
kuvataan Kantelettaren ensimmäisessä runossa kanteleen syntyä:
"soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu". Hellästi lausutaan
kotiansa kaipaavan tunteet runoissa "Muinaiset ajat paremmat" ja
"Vierin maalle vierahalle" (I, 32, 33). Monessa laulussa turvaton tai
murheellinen puhuu huolistansa (esm. "Korpi kurjalla kotina" I, 36,
"Parempi syntymättä" I, 46, "Elkää sanoko huolettomaksi" I, 52,
"Monihuolinen" I, 53, "Usiahuolinen" I, 54, "Ei sula syän suruinen" I,
60, "Pimeä isoton pirtti" I, 62, y. m.) -- Erehtyypä kuitenkin suuresti,
jos luulee, ett'ei Suomen kansanrunous viritä iloisempiakin säveleitä;
sillä leikillisiäkin runoja on enemmän, kuin mitä tavallisesti ajatellaan.
Sellaisia ovat esm. "Ohoh kullaista kotia!" I, 75, "Tanssin kulku" I, 175,
"Hämehen kävijä" ja "Kuulin kummat kuusialta" I, 183 ja 184, samoin
myös lasten laulut ja useat tyttöjen lauluista, niinkuin "Korpikotinen" II,
67 y. m. Tyyntä iloisuutta vienon hellätuntoisuuden rinnalla huokuvat
useat lemmenlaulut, niinkuin "Armahan kulku" I, 174. -- Suomalaisen
kansanrunouden huomattavimpia ominaisuuksia on se virkeä
luonnontunto, joka kaikkialla ilmaantuu. Luontoa pidetään ystävänä,
armaana toverina, jolle uskotaan kaikki tunteet ja huolet. Murheissaan
paimen laulaa (I, 175 "Enkö mi näki toivoisi?"):
Tule tänne, pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka, Haastele halusi mulle,
Ikäväsi ilmottele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitte
vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme.
Ja "Huoliansa haasteleva" (I, 59) valittaa, ett'ei ole ketään, jolle voisi
murheensa ilmoittaa, jotta ne salassa pysyisivät, vaan lausuu viimein:
Menen metsähän mäelle, Puhelen Jumalan puille, Haastan haavan

lehtyisille, Pakajan pajun vesoille; Ne ei kerro kellenkänä, Kuihkaele
kullenkana.
Puheena olevain runoin ikää ei voi tarkkaan määrätä; muutamat ovat
epäilemättä sangen vanhoja, koska niissä on myytillisiäkin aineita, esm.
metsämiesten laulut (katso "miesten lauluja" Kantelettaren II osassa,
329--354). Toiset ovat ihan varmaan nykyisempinä aikoina syntyneet,
niinkuin "Vangittu pannu" I, 108, joka nähtävästi on Kustaa III:n
päiviltä.
Kertovaiset runot löytyvät melkein kaikki Kantelettaren III:nessa
kirjassa; ainoastaan muutamat harvat ovat I:sessä osassa (esm. tuo
pilkallinen eläinsatu "Lintuin keräjät" I, 91, samanlaatuinen "Revon
valitus" I, 92, tarun-omainen "Ensimmäinen rautio" I, 94 sekä
opetusrunon tapainen "Väinämöisen sanoja" I, 90 y. m.). Karttuneiden
runovarojen avulla on Lönnrot kokonaan uudistanut Kantelettaren
III:nnen kirjan. Sen myöhemmässä laitoksessa ilmaantuvat osittain
samat kertovaiset runot kuin vanhemmassakin, vaikka uusien
toisintojen mukaan muodostettuina; mutta näiden lisäksi on tullut koko
joukko uusia, ennen tuntemattomia. Runot ovat tässä laitoksessa
yleensä laajempia, esitystavaltaan eepillisempiä, kuin vanhassa, jossa
ne esiintyvät suppeammassa muodossa.
Kertovaisen lyriikan tuotteista moni liittyy Kalevalan kertomuksiin.
Sellainen on esm. "Suomettaren kosijat" (vanha laitos III, I) eli
"Suomettaren synty ja kosijat" (uusi 1. III, 6), jossa kuvataan, miten
Kuu, Päivä ja Pohjantähti pyytävät kaunista Suometar neitoa
puolisokseen ja tämä suostuu menemään viimeksi-mainitulle; se on
sama taru, joka Kalevalassa, toisin muodostuneena, on sovitettu
Kyllikkiin. Muistoja Lemminkäis-runoista sisältää "Neiden rosvo
Ikutiera", u. 19, vaikka immen ryöstäjälle vanhassa laitoksessa on pantu
Kullervon nimi (v. 22). Aino-runojen sisällys ilmaantuu niin-ikään,
milloin missäkin muodossa, monessa Kantelettaren runossa;
esimerkkinä mainittakoon "Katri ja Riion poika", u. 68, "Merenkylpejä
neiti", u. 86, 87, ja "Katri paimenessa", u. 88. Soma ja leikillinen
muodostus näistä on "Helka paimenessa", v. 37 ja u. 89. Toisen
kanteleen syntyä ja Väinämöisen laulua muistuttaa "Oinonsarvinen

kantele", u. 8. Kullervo-tarinan aineksia tavataan monessa runossa. Sen
muodostuksia on esm. "Kiikan lapset", v. 18, lyhyen, draamallisen
esitystapansa puolesta keskiajan ballaadin luontoinen; uudessa
laitoksessa se on laajentunut ja saanut eepillisemmän muodon ("Kiian
lapset", 45). Samaan tarinapiiriin kuuluvat "Tuiretuisen lapset", v. 19,
ja "Kullervon sotaan lähtö", v. 30, y. m. m. Muutamat Kantelettaren
runot koskevat myös kertomusta isosta tammesta tai muita Kalevalan
aineita.
Mainittakoon vielä moniaita tarun-omaisia lauluja. "Pääskyläinen", u. 1,
kertoilee, kuinka pääskysen munasta syntyi ihana neito, joka, monta
kosijaa hylättyänsä, viimein joutui Nurmi-Tuomaan omaksi. Runossa
"Turo, kuun ja auringon pelastaja", u. 2, esiintyy Turo niminen sankari,
joka Hiiden kartanosta tuo takaisin päivän ja kuun ja asettaa ne
ihmisille paistamaan. Auringon hän ensin sovitti kultalatva kuusosehen,
oksille ylimmäisille, jolloin se loisti vain rikkahille, riemuisille; sitten
hän siirsi sen oksille alimmaisille, jolloin se paistoi vaivaisille ja
huoleisille; mutta lopullisesti hän pani sen "oksille keskellä puuta" ja
silloin päivä tasoin paistoi
Köyhille ja rikkahille, Se paistoi isällisille, Rikkahille, rakkahille, Ja
paistoi isättömille, Köyhille, kerä'äjille.
Tarullinen sisällys on myös runoissa "Meren neito ja metsän sulho",