Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 4

tai sisällyksensä puolesta nimenomaan muistuta uudempia oloja; sillä
Suomen muinaisrunouden alkeet ja omituinen muoto ovat epäilemättä
sen kansallisen elämän varhaisimmilta ajoilta.
Suomalaisen muinaisrunouden tuotteet ovat monta eri laatua.
Vanhimpia ovat arvattavasti, samoin kuin muillakin kansoilla, eepilliset
runot, joissa esitettiin muinais-ajan mainioin sankarien työt ja toimet;
ikivanhoja ovat Suomessa loitsurunotkin, joiden avulla ihminen koetti
luonnon voimia hallita. Sitten laulajan vaihtelevat tunteet puhkesivat
lyyrilliseen runouteen, ja ruvettiinpa viimein suorasanaisiakin jutelmia,
satuja, kertoilemaan. Paitsi sitä meidän kansa kaikkina aikoina
mielellään on laskenut elämänviisautensa älykkäisiin sananlaskuihin ja
harjoittanut järkeänsä sukkelasti keksityillä arvoituksilla.

Noita ikirunoja laulettiin Suomen saloilla ja ulkopuolella sen rajoja,
kaikkialla, missä Suomalaisia asui. Mutta uuden-aikuisen sivistyksen
tieltä ne kuitenkin ovat yhä edemmäksi paenneet ja katoavat vuosi
vuodelta kansan muistista. Molemmin puolin rajaa Suomen ja Venäjän
Karjalassa, Laatokan rannoilla, Inkerissä ja Pohjanmaalla Kajaanin
seuduilla runonlaulu kuitenkin vielä elää kansan huulilla, ja sieltä niitä
tällä vuosisadalla ahkerasti on keräilty. Enimmät muinais-ajan
runoaarteet (Kalevalan, Kantelettaren, Loitsurunot, Sananlaskut,
Arvoitukset) julkaisi nerokas Elias Lönnrot (vertaa § 30); "Satuja ja
Tarinoita" antoi ulos Eero Salmelainen (vrt. § 37).
Niinkuin kansanrunous yleensä, niin Suomen muinaislaulutkin
viehättävät meitä luonnon-omaisella tuoreudellaan; mutta Suomen
runoudelle omituista on siinä ilmaantuva virkeä luonnontunne, syvä ja
puhdas innollisuus sekä rikas ja voimallinen mielikuvitus, useissa
kohdin samanlaatuinen kuin itämaan kansojen. Eepillisille kuvauksille
tarjoo oivallisen pohjan tuo alkuperäinen, runsasmuotoinen
tarumaailma, joka elolliseksi esittelee koko luontoa ja valaisee sitä
runollisella loisteellaan.
Vanha suomalainen runomitta, joka ilmaantuu kaikissa muinais-ajan
kertoma-, loitsu- ja laulurunoissa, niinkuin myös enimmissä
sananlaskuissa ja arvoituksissa, on kokoon-pantu nelipolvisista
trokaio-säkeistä ja perustuu sekä laajuudelle että korolle. Nousussa saa
olla mimmoinen tavuu hyvänsä, paitsi lyhyt pääkorollinen, laskussa
kaikki muut paitsi pitkät korolliset tai pääkorolliset keskiarvoiset.
Ensimmäisessä runopolvessa sallitaan enemmän vapautta; se on
tavallisesti kaksitavuinen, mutta toisinaan myös kolmi- tai nelitavuinen,
eikä tavuitten laatu ole tarkoin määrätty. Muinais-ajan runomitan
kaunistuksena ovat alkusointu ja kerto eli parallelismi. Koron ja
laajuuden vastariita antaa muinais-suomalaiselle runomitalle
erinomaisen sulon ja vaihtelevaisuuden.
*Lisäys.* Runojen laulamista E. Lönnrot kuvailee seuraavalla tavalla:
"Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä,
toinen laulajan, päämiehen eli edeltäjän (edellä kävijän) nimellä,
toinen puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen (keralla laulajan)

nimellä. Vastatusten tahi vieretysten istuessaan he pitävät toinen
toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn
kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitten toistamiseen
päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee
uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen
ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli
nyykähyttelee päätänsä verkalleen hyvin vakaisen ja miettiväisen
näköisenä".

§ 7. Kalevala.
Muinais-Suomalaisten eepilliset laulut on E. Lönnrot järjestänyt
laveaksi kertomarunoksi, jolle antoi Kalevalan nimen; sillä, vaikka nuo
laulut vaan katkonaisina kappaleina ovat säilyneet kansan suussa, hän
huomasi niiden olevan yhtä ainoata mahtavaa runovirtaa ja yhdessä
muodostavan suuren kokonaisuuden. Niin sai alkunsa Kalevala, mainio
kansallis-eepoksemme, jonka uudempi laitos sisältää 50 runoa.
Ensimmäinen painos ilmestyi 1835, toinen suuresti enennetty laitos
1849. Sen pääaineena sopii pitää viisaan Väinämöisen hyvät työt
Kalevalan (Suomen) kansaa kohtaan, joista suurin on onnea tuottavan
Sammon hankkiminen Pohjolan periltä; mutta tähän päätoimintaan
liittyy koko joukko välikertomuksia eli episoodeja (niinkuin kuvaus
maailman luomisesta, Aino-runot, Kullervo-runot y. m.) Monta
loitsulukuakin on kertomarunojen väliin sovitettu. Väinämöisen
rinnalla esiintyvät Kalevalan aimo sankareina seppo Ilmarinen, joka on
"taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut", ja iloinen Lemminkäinen,
joka aina on valmis sotaretkille lähtemään. -- Niinkuin kansan-epopeat
ainakin, niin Kalevalankin runot antavat selvän ja tarkan kuvan siitä
ajasta, jolloin ne ovat syntyneet; kaikki, mitä Suomen kansa muinaisina
aikoina on miettinyt, sen jumalaistarut, sen entisyyden muistot, sen
sankari-ihanteet, -- sanalla sanoen, koko sen vanhin katsantotapa
ilmaantuu Kalevalassa elävästi silmiemme eteen, tosi-eepillisellä
tavalla esitettynä.
*Lisäys 1.* Kalevalan pääsisällys (uudemman laitoksen mukaan) on
lyhyesti seuraava: Laulajan alkusanain jälkeen kerrotaan ensin

maailman luomisesta ja Väinämöisen synnystä. Aikojen alussa Ilmatar,
Väinämöisen emo, uipi aavalla merellä; tuleepa sotka ja munii
seitsemän munaa hänen polvellensa, luullen sitä "heinämättähäksi,
tuoreheksi turpeheksi"; vaan Ilmatar vavahuttaa polveansa ja munat
vierähtävät veteen, mutta niiden palasista muodostuu maa ja taivas,
aurinko, kuu ja pilvet. -- Väinämöinen, kun on syntynyt, nousee
puuttomalle maalle ja saattaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään.
Kun tammi, joka, liian tuuheaksi kasvaneena, peittää sekä auringon että
kuun, merestä nousneen pikku miehen avulla on saatu maahan
hakatuksi, niin Väinämöinen kaataa ensimmäisen kasken, ollen
niinmuodoin maanviljelyksen perustaja. Tultuansa kuuluisaksi
viisaudestaan, hän kilpailee laulutaidossa nuoren, itserakkaan
Joukahaisen kanssa, ja voitettuna tämän täytyy luvata sisarensa Aino
Väinämöiselle puolisoksi. Nuori Aino, huolissaan siitä, että häntä
pakoitetaan vastoin tahtoansa miehelle menemään, harhailee korvessa,
joutuu meren rannalle, heittäytyy uimaan ja hukkuu veteen. Turhaan
Ainoa merestä etsittyään, Väinämöinen päättää lähteä ihanaa Pohjolan
neittä kosimaan. Mutta Joukahainen, pitäen vihaa Väinämöistä vastaan
sisarensa kuoleman tähden, väijyy häntä matkalla ja ampuu ratsun
hänen altansa, jotta Väinämöinen suistuu mereen. Hän saapuu
kuitenkin Pohjolaan, mutta hänen kosimisensa raukeaa tyhjiin. Louhi,
Pohjolan emäntä, lupaa tyttärensä puolisoksi sille, joka takoo Sammon,
ihmeellisen, onnea tuottavan taikakalun. Väinämöinen, kotiin tultuaan,
toimittaa seppo Ilmarisen, "takojan iän-ikuisen", synkkään Pohjolaan
Sampoa laatimaan. Ilmarinen sen valmistaakin "joutsenen kynän
nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesäuuhen
untuvasta"; vaan