Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 3

ovat myös
poronhoitajia ja paimentolaisia; etelämpänä useat elävät
maanviljelyksestä, samoin kuin Permalaiset ja Votjakit.
Viimeksi-mainituistakin on osa vielä pakanoita. -- Tunnettua on, miten
Lappalaiset, hajaantuneina neljän valtion aineille, Suomen, Ruotsin,

Norjan ja Venäjän, osittain paimentolaisina kuljeskelevat Pohjolan
tuntureilla, osittain kalastajina etsivät elatustansa Jäämeren vuonoista.
-- Suomalaisista heimokunnista puhutaan seuraavassa.

§ 3. Suomalaiset kielet.
Varsinaiset Suomalaiset kielet ovat hyvin likeistä sukua keskenänsä;
kielentutkimuksen kannalta niitä sopiikin pitää saman kielen,
Yhteis-Suomen, murteina. Sen eri muodostukset ovat: Suomi, Karjala,
Aunus eli Liygi, Vepsä, Vatja, Viro ja Liivi.
Vertaileva kielentutkimus on vienyt siihen päätökseen, että suomalaiset
heimot, -- Karjalaiset, Hämäläiset, Varsinais-Suomalaiset, Vepsäläiset,
Vatjalaiset, Virolaiset ja Liiviläiset, -- vielä meidän ajanlaskumme
ensimmäisinä vuosisatoina asuivat itäpuolella nykyistä Liivin- ja
Vironmaata sillä alueella, jota etelässä rajoittaa Väinäjoki ja
pohjoisessa Suomenlahti ja Laatokka, baltilaisten ja germanilaisten
kansojen läheisyydessä. Näiltä seuduilta useimmat suomalaiset heimot
sitten siirtyivät länteen tai pohjoiseen päin; muuttojen alkusyynä olivat
nähtävästi nuo suuret kumoukset, Hunnien hyökkäys Eurooppaan ja
Gootilais-vallan hajoaminen, jotka antoivat aihetta yleiseen
kansainvaellukseen.
Karjalaiset levisivät pohjoiseen Laatokan rannoille ja sieltä eteenpäin,
ottaen haltuunsa paitsi Inkerinmaata Suomen ja Venäjän Karjalan sekä
osan Aunuksesta. Inkeristä ja Laatokan länsirannoilta suuri osa
väestöstä Stolbovan rauhan jälkeen (1617), peläten uskonnollista
vainoa, muutti Sisä-Venäjälle, Tver'in, Novgorod'in y. m.
kuvernementteihin, joissa vielä tänäkin päivänä on vahva, Karjalan
kieltä puhuva väestö. Pois muuttaneiden sijaan siirtyi Inkeriin
Suomenmaasta uusia asukkaita. -- Karjalaisten alkuperäinen kieli on
säilynyt Venäjän Karjalassa, Aunuksessa ja Salmin kihlakunnassa
Suomen itärajalla sekä äskenmainittujen siirtolaisten kesken.
Lähellä Karjalan kieltä on Aunuksen eli Liygin kieli, jossa kuitenkin
huomataan paljon yhtäläisyyttä Vepsän kielen kanssa.

Muista heimoista Vatjalaiset pysyivät entisillä asuinpaikoillaan
Inkerinmaalla, jossa heitä vielä on vähälukuinen väestö Narvan
lähitienoilla; Vepsäläiset taas joutuivat koilliseen, Äänisjärven länsi- ja
eteläpuolelle. Länteen päin lähti kaksi heimoa, Virolaiset, jotka
asettuivat Suomenlahden eteläpuolelle Viroon ja Liivinmaan
pohjoisosaan, sekä yhtä heimoa olevat Liiviläiset ja Kuurilaiset, jotka
siirtyivät Riian lahden rannikoille, niihin maakuntiin, jotka heistä ovat
saaneet nimensä. Heidän muinainen kielensä, Liivin kieli, on jo
häviämäisillään. Nykyjään ei ole sitä puhuvia muualla kuin yhdessä
paikkakunnassa Kuurinmaalla, yhteensä noin kolmetuhatta henkeä.
Suomenlahden pohjoispuolelle, nykyiseen Suomenmaahan, tuli, paitsi
Karjalaisia, kaksi heimokuntaa: Varsinais-Suomalaiset, kulkien pitkin
Suomenlahden rantaa Lounais-Suomeen, jossa heidän murteensa on
puhtaimpana säilynyt Rauman ja Uudenkaupungin tienoilla, ja
Hämäläiset, asettuen Hämeeseen ja Satakuntaan, josta sitten levisivät
Etelä-Pohjanmaalle.

§ 4. Suomen kielen murteet.
Ne suomalaiset heimot, Varsinais-Suomalaiset, Hämäläiset ja
Karjalaiset, jotka joutuivat nykyisen Suomenmaan rajojen sisälle,
liittyivät täällä yhdeksi kansaksi, ja heidän murteistaan syntyi yhteinen
Suomen kieli. Tämä jakaantuu kahteen päämurteeseen: Itä-Suomen ja
Länsi-Suomen; edellisen perustuksena on Karjalan kieli, jälkimäisen
Hämäläisten ja Varsinais-Suomalaisten murteet. Kumpasenkin
päämurteen alalla ilmaantuu useita paikkakunnallisia erilaisuuksia.
Enimmin eroavat yhteisestä Suomen kielestä kreikan-uskoisten
Karjalaisten murre Salmin kihlakunnassa (Salmin, Suistamon ja
Suojärven pitäjissä) Itä-Suomen alalla sekä Länsi-Suomessa se kieli,
jota puhutaan Rauman ja Uudenkaupungin seuduilla. Välityskielenä,
joka lähestyy toista päämurretta, on Länsi-Suomen alalla Hämeen kieli
Hämeessä, Satakunnassa ja Etelä-Pohjanmaalla sekä Itä-Suomen alalla
Savon murre, jota, paitsi Savossa, puhutaan suurimmassa osassa
Suomen Karjalaa sekä Pohjois-Hämeessä ja Kajaanin seuduilla. Savon
heimokunta ja Savon kieli ovat saaneet alkunsa karjalaisten ja

hämäläisten ainesten yhdistyksestä, kuitenkin pääasiallisesti
karjalaisella pohjalla. Varsinais-Suomalaiset ovat kulkiessaan
nykyisille asuinpaikoilleen jättäneet paljon jälkiä eteläisen rantamaan
kieleen. Heidän murteensa vaikutusta osoittavat erittäinkin nuo
katkonaiset sananmuodot, joista loppuvokaali on kulunut pois (talost',
kaupungiss' y. m.) Näin on syntynyt erityinen rantamurre, sekä itä- että
länsi-suomalainen, joka Turun seuduilla yhtyy Varsinais-Suomalaisten
alkuperäiseen kieleen, Rauman ja Uudenkaupungin murteeseen.
Yllämainitut murteet sekaantuvat toisiinsa monella monituisella tavalla.
Ei päämurteidenkaan raja ole aivan jyrkkä; jos d-äänen pysyminen tai
pois-heittäminen[1] otetaan perusteeksi, niin se alkaa etelässä
Vehkalahden ja Virolahden väliltä, siten että edellinen pitäjä jää
länsimurteen, jälkimäinen itämurteen puolelle, ja käy sitten, tehden
muutamissa paikoin pieniä mutkia, melkein suoraan luoteeseen päin
Kokkolaa kohden. Huomattava on kuitenkin, että kummallakin puolella
tätä rajaa tavataan paljo toisen päämurteen omituisuuksia. Yleensä on
paljo paikkakuntia, joissa eri murteet yhtyvät. Semmoisia välialoja ovat
erittäinkin Oulun ja Viipurin lääni. Itä-Suomen kielialaa ovat myös
Inkerinmaan ja Venäjän Karjalan murteet.
[1] Länsimurteen alalla kirjakielen d aina ääntyy jollakin tavalla
(pehmeänä d-nä, r-nä, l-nä j. n. e.), itämurteen alalla se katoaa.

§ 5. Suomalaisen kirjallisuuden historian jako.
Suomalaisen kirjallisuuden historia jakaantuu kuuteen aikakauteen:
1. Vanhin aika vuoteen 1157, jolloin Suomenmaa joutui Ruotsin vallan
alle ja kristin-usko tuli maahan.
2. Keskiaika 1157--1542.
3. Uskonpuhdistuksen aika 1542--1640, ensimmäisen suomenkielisen
kirjan ilmestymisestä Suomen yliopiston perustamiseen asti.
4. Suomen yliopiston perustamisesta Ison vihan loppuun asti,

1640--1721.
5. Ruotsin vallan loppuaika, 1721--1809.
6. Uusin aika vuodesta 1809.

Ensimmäinen aikakausi.
Vanhin aika vuoteen 1157.

§ 6. Vanhimman ajan runotuotteet.
Suomen kansan runous-into heräsi jo vanhimpina aikoina ja tuotti
kansanrunouden, jonka vertaista ani harva kansa on saanut aikaan
kauneuden ja runsauden puolesta. Silloin syntyivät nuo tarut eli myytit,
jotka olivat esivanhempiemme uskonnon perustuksena ja joista
muinais-suomalaiset kertomarunot ovat muodostuneet. Tätä aikakautta
sopiikin siitä syystä sanoa myytilliseksi. Kansanrunous on tosin yhä
ollut kehityksen alainen ja useat sen tuotteet ovat verrattain uusia;
mutta tässä paikassa otetaan kuitenkin puheeksi kaikki ne runot, jotka
käsittelevät tarun-omaisia aineita taikka eivät kumminkaan henkensä