Oppikirja suomalaisen kirjallisuuden historiassa | Page 5

Pohjan neiti teeskelee esteitä ja Ilmarinen saa tyhjin
toimin palata kotia.
Nyt runo kääntyy uudelle uralle, kertoellen lieto Lemminkäisen,
"veitikan verevän", retkistä ja lemmenseikoista. Lemminkäinen ryöstää
vaimokseen Saaren suurisukuisen neiden, vaan hylkää hänet jälleen ja
lähtee hänkin kosioretkelle Pohjolaan. Hänelle määrätään monenlaisia
ansiotöitä; viimein hänen tulee ampua joutsen Tuonelan joelta,
kuolleitten valtakunnassa; mutta eräs karjanpaimen, jota
Lemminkäinen on loukannut, surmaa hänet ja heittää hänen ruumiinsa
Tuonelan jokeen. Tuonen poika päälle päätteeksi lyödä silpaisee sen

palasille. Lemminkäisen hellä äiti lähtee poikaansa etsimään; väsymättä
hän kulkee mäet ja laaksot ja saapuu näin Tuonelan joelle; rautaisella
haravalla hän kokoaa poikansa hajotetut jäsenet ja sovittaa ne yhteen;
voiteilla, joita mehiläinen tuopi itse Luojan luota, uskollisen äidin
vihdoin onnistuu saada poikansa henkiin herätetyksi.
Kertomuksen juoksu palajaa entiselle tolalle. Väinämöinen rakentaa
uuden purren; saadaksensa sen valmistamiseen tarpeellisia sanoja,
hänen täytyy käydä sekä Tuonelassa että haudassa makaavan tietäjän,
virsikkään Vipusen luona. Sitten hän toistamiseen lähtee Pohjolaan
kosimaan, ja Ilmarinenkin kulkee sinne uudelle kosioretkelle. Tällä
kertaa ihana Pohjan impi suostuu menemään seppo Ilmariselle, ja
Pohjolassa vietetään komeat häät. Lemminkäinen, suuttuneena siitä,
että hän riitaisan luonteensa tähden on jäänyt häihin kutsumatta, tekee
sotaretken ja tappaa Pohjolan isännän; mutta välttääksensä Pohjolan
emännän kostoa hänen täytyy paeta merentakaiselle saarelle; vaan
sieltäkin Lemminkäisen on pakko poistua, koska saaren miehet, hänen
lemmenseikoistaan suuttuneina, väijyvät hänen henkeänsä. Kotiin
tultuaan näkee hän koko asuntopaikkansa autioksi, sillä Pohjolan väki
on käynyt sitä hävittämässä; mutta äiti on kuitenkin pelastunut.
Lemminkäinen yrittää vielä kerran mennä sotaretkelle Pohjolaan, vaan
pakkanen ja nälkä tekevät siitä surkean lopun.
Tähän liittyy mainio Kullervon episoodi. Untamo ja Kalervo veljekset,
eri heimokuntain edustajat, elävät alituisessa riidassa; vihdoin Untamo
kaataa Kalervon ja tappaa hänen sukunsa; mutta eloon jääpi vaimo,
joka orjuudessa synnyttää Kullervon, Kalervon pojan. Monella tavalla
Untamo valmistelee Kullervolle surmaa, mutta turhaan; poika kasvaa,
kostontuumat mielessä, ja turmelee yliluonnollisella voimallaan kaikki
työt, jotka hänelle uskotaan. Vihdoin Untamo tuskastuneena myy
Kullervon Ilmariselle, joka panee hänet paimeneksi. Ilmarisen emäntä,
entinen Pohjan neiti, ajattelemattomana leipoo pilkoillaan kiven
paimenen eväskakkuun, ja ateriaan ryhtyessään Kullervo siihen
katkaisee isältä perityn veitsensä. Emännälle kostaaksensa paimen
hukuttaa lehmät suohon ja ajaa kotiin susia ja karhuja, jotka repivät
emännän kuoliaaksi. Kullervo pakenee ja löytää vanhempansa, jotka oli
luullut jo aikaa kuolleiksi. Isä lähettää hänet veroa viemään;

palausmatkalla Kullervo viettelee tuntemattoman tytön, jonka metsässä
tapaa ja jossa sitten kauhuksensa tuntee oman sisarensa. Sisar
toivottomana syöksyy koskeen. Kullervo lähtee kotiin ja aikoo hänkin
heittäytyä surman suuhun, vaan päättää ensin kostaa Untamolle, mitä
sukunsa häneltä on kärsinyt. Kostonsa täytettyään hän palaa kotiin;
vaan talo on autiona eikä muita eläviä näkyvissä, kuuluvissa, kuin
Musti, hänen koiransa. Metsässä harhaillessaan Kullervo joutuu siihen
paikkaan, jossa hänen rikoksensa on tapahtunut; siellä uros kääntää
miekkansa kärjen omaa rintaansa vastaan ja lopettaa onnettoman
elämänsä.
Ilmarisen emännän kuoltua rikkoutuu se hyvä sopu, joka siihen asti on
pysynyt voimassa Kalevalan ja Pohjolan välillä. Kalevalan sankarit,
Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, lähtevät Pohjolaan Sampoa
valloittamaan. Matkalla vene tarttuu isoon haukeen; se tapetaan ja sen
leukaluusta Väinämöinen tekee ensimmäisen kanteleen. Soitollansa hän
ihastuttaa koko luonnon; ihmiset sitä ihailevat, vesissä silmin; itse
jumalatkin siitä iloitsevat; vieläpä kaikki elävätkin maalta, ilmasta ja
merestä kokoontuvat noita sulosäveliä kuuntelemaan. Sitten uroot
pitkittävät matkaansa Pohjolaan. Soittonsa ihmevoimalla Väinämöinen
nukuttaa koko Pohjolan kansan; Kalevalan uroot saavat Sammon
kivimäestä, johon se on kätketty, ja lähtevät saaliineen kotomatkalle;
mutta herättyänsä Louhi, Pohjolan emäntä, lähettää myrskyn heitä
tuhoamaan, jolloin Väinämöisen kantele hukkuu aaltoihin. Sitten Louhi
itse sotajoukkoineen ajaa Kalevalan sankareita takaa; merellä nousee
tuima taistelu, jossa Louhi voitetaan; mutta Sampo menee kappaleiksi
ja sen muruja vierii "alle vienojen vesien Ahtolaisten aartehiksi". Toisia
muruja tuuli toi Suomen rannoille, joista on "alku onnen ainiaisen
Suomen suurille tiloille". Mutta Louhi ei saanut muuta kuin Sammon
kirjakannen; "siit' on polo Pohjolassa, elo leivätöin Lapissa".
Näin Kalevalan kansa voittoisana oli lähtenyt taistelusta. Vanhan
kanteleen sijaan, joka myrskyyn oli hävinnyt, laittoi Väinämöinen
uuden; kopan teki hän koivusta, naulat kullasta, joka kumpusi käen
suusta, ja kielet nuoren neitosen hiuksista, joka ilon ja surun vaiheilla
sulhastansa odotteli.

Mutta uudet vaarat uhkasivat Kalevalan rauhaa. Louhi nostaa
kaikenlaisia tauteja sen kansaa hävittämään, toimittaa sitten karhun
sille vahinkoa tekemään ja kätkee vihdoin auringon ja kuun, jotta koko
maailma peittyy pimeyteen. Mutta etenkin Väinämöisen viisauden
avulla kaikki nämä pahat poistuvat ja riemu ja rauha palajavat
Kalevalan kansaan.
Kalevalan viimeisessä runossa on kansan kuvausvoima omituisella
tavalla esittänyt taistelua Suomen kansan muinaisuskonnon ja
kristin-opin välillä. Marjatta neidelle syntyy poika puolukasta;
Väinämöinen tuomitsee pojan kuoletettavaksi, mutta tämä nuhtelee
häntä ja "ukko" ristii pojan Karjalan kuninkaaksi. Suuttuneena
Väinämöinen lähtee venehellä vaskisella "yläisihin maaemihin,
alaisihin taivosihin". Lähteissänsä hän ennustaa sen päivän vielä
tulevan, jolloin häntä kaivataan "uuen sammon saattajaksi, uuen soiton
suoriaksi, uuen kuun kulottajaksi, uuen päivän päästäjäksi"; mutta
kanteleensa hän on jättänyt jälille, kansalleen ilon ikuisen, laulut suuret
lapsillensa.
*Lisäys 2.* Kalevalan ainekset ovat enimmältään tarunomaisia,
myytillisiä, joihin sitten lienee sekaantunut muitakin muinais-ajan
muistoja. Muutamat kertoelmat selvästi viittaavat ikivanhoihin
luonnonmyytteihin, etenkin aurinkotaruun, joka kaikille kansoille on
tarjonnut runsasta aihetta runollisiin kuvauksiin. Semmoisia
luonnontaruja ovat esim.