Ojennusnuora | Page 4

stoa henkisesti hallinnut
muinaisajan maailmaa ainakin neljäsataa vuotta, valtiollisten ja
uskonnollisten levottomuuksien aikana Kreikan ja Rooman
sivistyneitten uskontona ylläpitänyt heissä siveellistä ryhtiä.
Toiseksi on stoalaisuus juuri sen kautta tasoittanut tietä kristinopille
niinhyvin sivistyneissä kuin rahvaassa. Kolmanneksi on se ainakin jo
toisella vuosisadalla sulanut kristinoppiin, antanut tälle
lausuntamuotoja ja ollut siinä tärkeänä käytinaineena
kristillisen siveysopin kehittämisessä.
Uskontona on kristinoppi luonnollisesti voittanut stoan, sillä stoa ei

tietenkään voinut kilpailla kristinopin kanssa, vaikkapa stoakin
suuresti harrasti ihmisten yhteistuntoa ja esitti ihmisten yleistä
veljeyttä yhden jumalallisen isän lapsina. Siitä huolimatta ei stoan
vaikutus aikanansa ole ollut turha, etupäässä tietystikin
sivistyneistöön, jonka erikoisoloihin sen oppimuodot olivat
historiallisesti kiintyneet. Stoalaisuuden ansioksi lasketaankin
kreikkalaisten kansallisten yksityisharrastuksien rajojen laventaminen
kosmopoliittiseksi, yleisinhimilliseksi, ja niin ihmissuvun sisäisen
yhteyden todistajaksi ja sen kautta tärkeäksi tekijäksi
yhteiskunnallisen elämän muodostamisessa, siitä huolimatta,
että stoa yksinäisyyttäkin ylistää ja näyttää kuinka
viisas voi yksinäisyyttäänkin hyväksensä käyttää.
Myös on stoalainen oikeuskäsite vaikuttanut roomalaiseen
oikeuteen ja sitä tietä muiden kansojen oikeuteen. Stoalaisen
filosofian merkitys ja vaikutus myöhemmän, jopa kristillisenkin,
ajan filosofiaan ei suinkaan ole huomiotta jätettävä. Stoalaisten
oppi sisältää ikäänkuin kaukaisia kangastuksia uuden ajan
puhtaasta ja korkeasta opista ihmissuvun onnellistuttamiseksi.
Ilmeisesti on stoalla ulkonaista yhtäläisyyttä kristinopin kanssa,
niinkuin edellä jo on huomautettu, ja tästä sitten on aiheutunut se
luulo ja väittely, jopa todistelukin, että stoan merkkiedustaja
Epikteetos on kirjoittanut kristinopin vaikutuksen alaisena, niinkuin
myös päinvastainen luulottelu, että jotkut Uuden Testamentin
kirjoittajat ja etenkin apostoli Paavali olisivat kirjoituksissansa
Epikteetosta tunnustelleet ja noudatelleet.
Epikteetoksen kirjoituksista selkenee, että hän omalla tavallaan
uskoi hänelle "ilmoitettuun sanaan" yhtä lujasti kuin kukaan
evankeliumin julistaja. Zeno ja Khrysippos (282--209), stoalaisuuden
pylväät, ovat hänestä ihmiskunnan todelliset hyväntekijät,
jotka ovat julistaneet ja näyttäneet ihmiskunnan onnen tien, ja
heidän oppiansa hän pitää lakina, joka on kotoisin jumaluudesta
johtaaksensa ihmiset sisälliseen rauhaan. Ken on näin lujasti varma
olevansa oikealla tiellä, hän ei ota tarkataksensa, onko kenties
muita teitä, jotka veisivät samaan päämäärään. Ei saata
olettaa, että Epikteetos olisi siihen määrään hyljännyt
helleeniläisen viisauden ilmestyksen ja olemassaolon, että hän

sitä halveksien olisi hänelle vieraan opin osittaisia eriä oppiinsa
sovittanut. Jos hän edes vähänkin tunsi Paavalin kirjeet, täytyi
hänen joko vieroa sitä, mitä Paavali sanoo hänen
korkeimmastansa, tai tulla kristityksi: jälkimmäistä
nähtävästi ei ole tapahtunut. Vaikka kieltämättä on ajatusten
yhdenmukaisuutta ja maailmankatsomuksen sukulaisuutta Uuden
Testamentin ja Epikteetoksen välillä, niin on myös vahvasti
periaatteellisia erinkaltaisuuksia ja vastakohtia. Jos hän olisi lukenut
U. T:n kirjoituksia, olisi hän siinä löytänyt hänelle
täydellisesti ymmärtämätöntä, -- mielialoja, periaatteita ja
tosiasioita, jotka ovat aivan vastakkaisia hänen tuntemuksillensa ja
järjestelmällensä: kuinka olisi hän sieltä piintynyt poimimaan
erinäisiä otteita omiin kirjoituksiinsa, havaitsematta syvää
vastakohtaa kristillisen ja stoalaisen viisauden välillä? Jos hänelle
olisi ollut tärkeätä saada kristityitäkin kuulijoiksi luennoillensa
tai jos hän olisi tahtonut ilmaista kantansa kristinoppiin, olisi
hänenlaisensa avomielinen mies sen julkisesti ja vapaasti esittänyt,
mutta sitä ei ole siinäkään kohdassa, missä hän
nähtävästi kristityitä tarkoittaa. Päin vastoin on hän
kaikessa esityksessänsä stoalainen, käyttää kaiken taitonsa ja
kaunopuheisuutensa stoalaisen elämänihanteen ilmituomiseksi.
Samanlaisilla perusteilla täytyy jo ennakolta olla selvää, että
Kristuksen apostolit eivät voineet lainailla pakanuuden filosofiasta
eivätkä myös olisi uskoneet voivansa helleeniläisen filosofian
lisäyksillä korottaa pelastusjulistuksensa vaikutusta. Apostolien
joukossa varsinkin Paavali, joka kaiketi ennen muita oli helleenien
sivistykseen tutustunut, osoittaa syvää vastenmielisyyttä
inhimillistä viisautta vastaan (1 Kor. 1:21, 22); se on hänestä vain
harhatie Kristuksen ilmestyksen suhteen, jossa on kaikki viisauden ja
tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Kuka helleeniläisestä
viisaudesta näin ajattelee, hän ei ole voinut kirjoituksiinsa sitä
sovitella. Joku onkin tämän johdosta tehnyt varsin oikeutetun
kysymyksen! Eikö ole selvä, että apostolille, olettaenkin hänen
tunteneen kreikkalaista kirjallisuutta, täytyi olla tärkeätä sitä
ennemmin salata kuin tuoda julki?

Epikteetoksen merkitys ei silti ole käytännöllistä arvoa vailla,
saatikka tarpeeton, meidänkään ajalle; olisipa useinkin
terveellistä, tarpeellista ja hyödyllistä palata Epikteetoksen
menetelmään siveellisen sivistyksen opettamisessa,
järkiperäisillä syillä ohjata kansaa kasvavaa elämän
puhtautta etsimään ja totuutta tavoittamaan. -- Siinä mielessä on
tämä *Ojennusnuora* suomeksi toimitettu.
* * * * *
Suomennos on tehty Yliopistomme kirjastossa säilytetystä
kreikankielisestä Dübnerin tekstistä (Paris 1842), johon liittyy
sangen sanatarkka latinalainen, Angelus Politianuksen, käännös.
Käytettävänä on myös ollut Ioh. Schweighaeuserin
kreikkalais-latinalainen teksti v:lta 1798 sekä Dacierin ranskalainen,
Elisabeth Carterin englantilainen, Aleksander v. Gleichen-Russwurmin
saksalainen ja Hamiltonin ruotsalainen käännös. -- Muuta
käytettyä Epikteetos-kirjallisuutta on mainittava stoan ja
Epikteetoksen perinpohjaisen erikoistutkijan Adolf Bonhöfferin
teokset "Epictet und die Stoa. Untersuchungen zur stoischen
Philosophie. Stuttgart 1890", "Die Ethik des stoikers Epictet. Stuttgart
1894" ja "Epiktet und das Neue Testament. Giessen 1911", sekä
Theodor Zahnin "Der Stoiker Epiktet und sein Verhältniss zum
Christentum. Erlangen 1895".
SUOMENTAJA.

OJENNUSNUORA

I.
1. Me hallitsemme toisia elämämme seikkoja, toisia emme.
Meidän vallassamme on mielipiteemme, harrastuksemme, halumme,
inhomme, sanalla sanoen: kaikki oma toimintamme. Vallassamme taas
ei ole: ruumiimme, omaisuus, muiden mielipiteet meistä,

yhteiskunnalliset olosuhteemme, sanalla sanoen: kaikki, mikä on
ulkopuolella meidän toimintaamme.
2. Ja kaikki se, mikä on meidän vallassamme, on luonnostaan
vapaata, esteistä ja haitoista riippumatonta; mutta se, mihin meillä
ei ole määräämisvaltaa, on heikkoa, epävapaata, esteenalaista,
meille vierasta.
3. Muistaos siis, että jos pidät luonnostaan epävapaita asioita tai
oloja