Ojennusnuora | Page 3

6:21; O. 15 -- Luuk. 22:29; O. 18 -- Room.
8:28; O. 22 -- Luuk. 9:62, 14:28; O. 25:1 -- Room. 12:15; O. 29 --
Luuk. 14:28; O. 30 -- 1 Piet. 2:18; O. 31:1 -- Jaak. 1:17; O. 33:1, 16 --
Ef. 5:3, Koi. 3:8, 1 Tim. 5:13, Jaak. 3:1; O. 33:2 -- Matt. 7:1; O. 33:5 --
Matt. 5:34; O. 33:6 -- II Kor. 6:14; O. 33: 7 -- 1 Tim. 6: 8, Luuk. 3:14;
O. 33:8 -- 1 Tess. 4:3, Jaak. 3:17; O. 35 -- Matt. 5:10, 1 Piet. 4:4; O. 40
-- 1 Piet. 3:3; O. 42 -- 1 Piet. 3:9; O. 43 -- Matt. 18:21; O. 46 -- Matt.
7:6; O. 48:3 -- Hebr. 12:1; O. 51 -- Hebr. 3:13; O. 53 -- Matt. 6:10.
Nämä parikymmentä kohtaa on, niinkuin sanottu, otettu
Ojennusnuorasta, ja lukijan sopii niitä itse verrata Uuden Testamentin
tässä merkittyihin kohtiin. Uusin Uuden Testamentin tutkimus ottaa
selityksissään huomioon sukulaisajatuksia myös
profaanikirjallisuudesta, varsinkin juuri myöhemmän stoalaisuuden.
Tällöin todetaan Epikteetoksessa olevan, paitsi mainittuja

Ojennusnuoran kohtia, ainakin parisataa ajatusten yhdenlaatuiskohtaa,
yhtäläisyyttä ja yhtäpitäväisyyttä erinäisten Uuden
Testamentin kohtien kanssa. Useat niistä eivät ensi silmäyksellä
tosin ole niinkään yhtäläisiä, mutta tarkemmin tutkiessa
täytyy kuitenkin huomata ajatusten yhtäläisyyttä
näkökannan ytimessä yhtä paljon, toisinaan enemmänkin,
kuin pelkästään sanallisessa yhtäläisyydessä, mikä
useinkin on vain satunnaista tai pintapuolista laatua ja jolla ei ole
tekemistä henkisen sukulaisuuden kanssa.
Kristinoppi osoittaa uskonnon ja siveyden elävästi yhteen
kuuluviksi; Epikteetoksen -- niinkuin yleensä stoan -- siveysoppi
lepää myös uskonnollisilla edeltämyksillä: se edellyttää
uskon jumaluuden olemukseen, joka on oleeltansa pelkkää
järkeä, on siveellisesti täydellinen ja jonka sukua on järjellä
varustettu ihminen. Kristinoppi tunnustaa ja tuntee vain yhden Jumalan
ja kaikille ihmisille yhden totuuden ja yhden pelastusmahdollisuuden,
Epikteetos on tässä suhteessa yhtä "suvaitsematon": hänen on
mahdoton ymmärtää ja hänestä on täydellisesti henkistä
kehnoutta ja häpeämätöntä paatumusta, että kukaan
millään oikeutuksella saattaa epäillä tai kieltää jumalan
olemusta ja maailmaa järjellisen mielen tuloksena. Taitavasti todistaa
hän, että tulee voittaa maailma, jos tahtoo henkensä puhtaana
pitää, tulee sisällisesti siitä irtautua, sillä ei käy
yhdistäminen halua maallisiin tavaroihin ja halua todelliseen onneen,
ei maailmanrakkautta ja jumalanrakkautta.
Epikteetos teroittaa jumaluuden pyhyyttä, puhtautta ja hyvyyttä,
mutta katsoo ihmissielun pystyvän saavuttamaan jumalallisen
puhtauden, niin että ihminen tulee jumalankaltaiseksi. Yhteys,
luottamus ja rakkaus Jumalaan on stoalaisessa opissa vain ajatuksia ja
päätelmiä eikä sitä sydämmellistä tuntemusta, mikä
kristityllä on persoonalliseen Jumalaansa, eikä niin ollen ole
stoalaisella jumalanpelkoa eikä Jumalan vihan tuntoa eikä sitä
peloittavaa vakavuutta, jolla kristinoppi lopullisesti eroittaa
iankaikkisesti onnelliset ja iankaikkisesti onnettomat.

Epikteetos on, niinkuin jo on osoitettu, stoalaisen filosofisen
koulukunnan edustavimpia miehiä. Stoalaisuuden alottaja on filosofi
ZENO (350--264 e. Kr.) kotoisin Kition kaupungista Kypros-saarelta.
Hän oli alkuaan liikemies, mutta antautui sittemmin kokonaan
henkisiin harrastuksiin. Hän kuunteli Atheenassa eri suuntien
filosofeja, joista hänen oppi-isistään mainittavimmat olivat Krates
ja Ksenokrates. V. 308 hän perusti Atheenassa oman filosofisen
koulukunnan, jota nimitetään stoalaiseksi sen, taidemaalauksilla
koristetun, pylväsrakennuksen, *stoa*, mukaan, missä hän
luennoi ja opetti. Siinä stoapylväikössä oli surmattu suuri
joukko Atheenan kansalaisia 30 tyrannin hallitusajalla, jotka
hirmuvaltiaat sitten Sokrateen rohkean toimenpiteen johdosta
kukistettiin. Zeno valitsi sen paikan oppilaittensa yhtymäkohdaksi
niin tavoin puhdistaaksensa ja poistaaksensa siihen kiintyneen surkean
muiston.
Zeno nautti suurta arvoa atheenalaisten kesken, ja erikoisesti häntä
kunnioitti Makedonian kuningas Antigonos Gonatas hänen
viisautensa vuoksi. Zenosta ovat lähtöisin stoalaisopin perusteet ja
yleensä ydinkohdat semmoisinaan. Edellisessä on niitä jo
muutamin kohdin kosketeltu. Seuraavassa vielä vähän
lähemmin esitetään stoalaista järjestelmää, sen merkitystä
ja arviointia.
* * * * *
Zenon opin pohja oli käytännöllinen siveysoppi ja sen
vaatimusten toteuttamista elämässä hän samoinkuin hänen
jälkeisensä stoalaiset teroittivat. Stoan ylin periaate on saattaa
elämä sopusointuun luonnon kanssa ja niin muodostaa se
järjelliseksi. Ihmisluonto on riippuvainen kaikkeuden luonnosta ja
edellytyksenä on ymmärtää, että maailmankaikkeus on
riippuvainen järjellisestä järjestyksestä, jonka alaiseksi
meidän tulee alistaa myös oma tahtomme. Kaikki riippuu
mielialasta, ja toiminta eli teko semmoisenansa on yhdentekevä, joten
esim. rikokset ovat seurauksia siitä, että tekee vääriä
päätelmiä hyödyllisestä ja vahingollisesta. Tämän

tähden on ihmisen velvollisuus kehittyä ymmärtämään
mikä on hyödyllistä, mikä vahingollista, mutta stoalaisuudessa
tämän arvostelu tapahtuu etupäässä ajallisuuden kannalta,
jolloin päähyveiksi esitetään: oikeus, maltti, urhous, nämä
kaikki ollen järjen ilmenemismuotoja; kenessä nämä avut
yhtyneinä ovat täydelliset, hän on likellä jumaluutta. Näin
stoalainen askartelee järjen perusteilla, tyytyen ajallisuuteen, josta
seuraa itseensätyytyväisyys, mielinmääräinen menettely
itseänsä kohtaan, vaikkapa itsemurhakin.
Mutta tämän ohessa on ihmisen henkisestä puolesta
huolehtiminen stoan tärkeitä ydinkohtia; stoa on luonut siveysopin,
jonka vertaista ei ole missään muissa filosofisissa järjestelmissä
ja jonka ainoastaan kristinoppi voittaa. Pelkästään filosofisesti
katsottuna on Platonin (427--347) tietopuolinen tutkimus ja
Aristoteleen (384--322) järjestelmä paljon korkeammalla; mutta
stoalaiset ovat ymmärtäneet Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen
ajatelmista rakentaa yhtenäisen järjestelmän, joka lajissansa on
omaperäinen ja maailmalle esiytyy uutena ja itsetyisenä; se on
viimeinen, suuri itsenäinen muodostelma vanhan ajan filosofiaa. Kun
kristinoppi esittää korkeinta, mitä voi olla olemassa, esittää
vapauden, niin stoakin esittää tätä korkeinta, vaikka omalla
tavallansa, teroittaen itsemääräämistä ja muista
riippumattomuutta. Ja tässä on stoalaisen koulukunnan
historiallinen merkitys.
Se oli oikeastaan kolminainen. Ensiksikin on