Ojennusnuora | Page 2

kammoamiseen, tyrannivallan vihaan,
isänmaan ja ihmisyyden lakien kunnioittamiseen; hän vaati
kieltäymistä elämän oloissa, rohkeutta ja avomielisyyttä
vapaasti ja julkisesti puhumaan ja opettamaan sitä, mitä sisäinen
ääni ihmisessä ilmoitti olevan oikein, varsinkin nuorisolle
näitä oppejansa esittäen.
Kaiken tämän ohessa esiytyi Sokrates isänmaansa laeille
uskollisena kansalaisena, koko yhteiskunnan hyväksi vaikuttavana
virkamiehenä ja urhoollisena soturina hänen aikanansa isänmaalle
vaarallisissa sodissa. Mutta kun Sokrates aina painosti, että hänen
tutkimustensa ja opetuksensa päämääränä oli ainoastaan
totuus, ja kun hän tätä kaikille esittäessänsä ilmeisesti
kohosi muita ylemmäksi, herätti se aikakauden viisastelijoissa --
sofisteissa -- sekä yhteiskunnan ymmärtämättömissä
johtomiehissä siinä määrin kateutta, väärinymmärrystä
ja vihaa, että hänet tuomittiin nuorison viettelemisestä ja
väärän uskonnon opettamisesta tyhjentämään myrkkymalja
(v. 390 e. Kr.).
Tällaista esikuvaa noudatti Epikteetos, ja tässä juuri on hänen
opetustensa ansion salaisuus. Alituinen vetoaminen ihmisluontoon ja
ihmisen velvollisuuksiin, stoalainen vastenmielisyys koreilevaan
esitystapaan, miehevä yksinkertaisuus, syvällinen hyvän ja oikean
harrastus ne ovat tunnusomaisia Epikteetokselle ja tietenkin kuultuina
ovat vielä tehokkaammin pystyneet kuulijoihin vaikuttamaan, kun
hän näistä laajakantoisista periaatteista johtaa
käytännöllis-siveelliset opetuksensa, sovittaen niitä kaikkiin
elämän olokohtiin verrattoman havaannollisesti, vakavasti ja
sattuvasti. Kaikkea tätä sopii päättää siitä, mitä
häneltä on jälkimaailmalle säilynyt. Itse kirjoittamiansa ei hän

ole, niinkuin jo on sanottu, jättänyt, vaan mitä häneltä on
kirjallista perua tallella, se on hänen oppilaansa ARRIANOKSEN
kokoamia muistiinpanoja.[1] Näitä on *Tutkielmia* (*Diatribai*),
alkuansa 8 kirjaa, joista vain 4 ensimmäistä on säilynyt;
*Ojennusnuora* (*Enkheiridion*), lyhyt käsikirja Epikteetoksen
pääopetuksista ja aatteista, johon SIMPLICIUS-niminen kirjoittaja
6. vuosisadalla j. Kr. on lisännyt varsin laajat selitykset, samoin
kreikankielellä; *Katkelmia*, kirja lyhyitä mietelmiä, jotka
STOBAIOS-niminen kirjoittaja 5. vuosisadalta j. Kr. on koonnut ja
tallentanut.[2] Näiden lisäksi mainitaan Epikteetoksen
*Keskusteluja*, 12 kirjaa sisältänyt teos, joka on kokonansa
hukkaan joutunut.
[1] Flavius Aulus Arrianos, Bitynian Nikomediasta
Vähässä-Aasiassa (n. 95--180), Kappadokian maaherra (n.
131--137), eli lopun ikäänsä Atheenassa, on itsekin kirjoittanut
kreikankielellä historiallisia, maantiedollisia ja filosofisia teoksia,
joita paljon luettiin; niistä on tunnetuin hänen Anabasis-kirjansa
Aleksanteri Suuren retkistä.
[2] Johannes Stobaios, Makedonian Stobista, kirjoitteli pojallensa
Septimiukselle otteita n. 500 kreikkalaisesta kirjailijasta ja on sillä
perusteella varsin tärkeä muinaisen kirjallisuuden tuntemiselle.
Epikteetoksen filosofia on pääasiassa siveysoppia, stoalaisen
koulukunnan hengessä, kaikkialla ohjaten hyveeseen ja tehostaen
itsensä hillitsemisen tärkeyttä sekä tyytymistä siihen, mikä
meillä on vallassamme. Tämä näkökohta -- mikä on
meidän vallassamme ja mikä ei ole meidän vallassamme -- on
myös *Ojennusnuorassa* määräävä ja perustavaa laatua, s.
o. asiat, jotka itse pystymme itsellemme hankkimaan, ja asiat, jotka
ovat vieraista voimista riippuvaisia. Hänen siveysoppinsa vaatii
yleisinhimillisiä oikeuksia kaikille eikä vain erinäisen kansan tai
syntyperän rajoissa eläville tai erityisille kansanluokille tai ryhmille.
Hän yhdistää opin velvollisuuksista kiinteästi oppiin
kaikkiviisaasta ja hyvästä jumalasta, jonka sukua on ihmissielu.
Tässä yhteydessä on merkille pantava, että tämä

pakanuuden ajan opettaja puhuessaan jumaluudesta käyttää
jumala-käsitettänsä melkein useammin yksiköllisenä kuin
monikollisena sanana. Joskin stoalainen filosofia yleensäkin
sisältää ikäänkuin kehitetyn yhteenvedon siitä, mitä
muinaisuudessa sitä ennen on ajateltu luonnosta ja jumaluudesta,
ihmisestä ja hänen velvollisuuksistansa, ja semmoisena ollut
juurikuin tienvalmistajana kristinopin leviämiselle kreikkalaisessa ja
roomalaisessa maailmassa, on se erityisesti Epikteetoksen kautta
vaikuttanut ja vieläkin vaikuttaa siveellisen vakavuuden hyväksi.
Jo monet muinaisajan suurhenkiset miehet pitivät Epikteetosta
opettajanansa, esim. keisari Markus Aurelius (161--180), yksi
stoalaisen filosofian merkkimiehiä, joka itsekin kirjoitti
samansuuntaisia *Itsetarkasteluja*. Keisari ilmoitti ihastustansa siitä,
että hänen opettajansa Junius Rusticus ohjasi häntä
Epikteetokseen, ja m. m. hänen arvostelunsa kristityistä onkin
oleellisesti samanlainen kuin Epikteetoksen, vaikka kyllä paljon
karheampi; kuitenkin sielun kuolemattomuudesta puhuu M. Aurelius,
samoinkuin latinalais-stoalainen filosofi Titus Annaeus Seneca (4 e. Kr.
-- 65 j. Kr.), toisemmin kuin Epikteetos, jolle se näkökanta on
vieras.
*Ojennusnuoran* tarkoituksena on Simpliciuksen selityksen mukaan
"ohjata ihmismieltä siihen vapauteen, johon maailman rakentaja ja
isä sen on hankkinut". Kirjan kreikankielinen nimi merkitsee
"kädenomaa", jonka tuli olla ikäänkuin miekka kädessä aina
valmiina ohjaamaan tuohon tarkoitukseen. Suurella taitavuudella,
terävyydellä ja harrastuksella koskettelee tekijä varsin
monipuolisesti hengen ja ruumiin suhteitten eri aloja, vertauksilla ja
kuvauksilla osoittaa ja ylistää kaiken oikean, hyvän ja jalon arvoa,
teroittaa totuuden, rehellisyyden ja ihmisrakkauden omistamista
ihanteelliseksi tarkoitusperäksi, loukkausten ja huomattavaisuuden
puutteen vähäpätöisenä pitämistä, sisällisen ihmisen
arvon merkitystä korostaen. Kirja on rikas ajatuksista,
johdonmukainen ja yhtenäinen, vaikkakin jaettuna eri lukuihin.
Ojennukset ja ohjaukset, neuvot ja vertaukset ovat kauttaaltaan
opettavaisia ja mieltä kiinnittäviä; opetukset tähtäävät

ihmiselämän parantamiseen ja järjestä osallisen hengen
herättämiseen säilyttämään arvonsa ja käyttämään
luontaisia voimiansa. Esitys on lyhyttä ja miellyttävää, kieli
voimallista ja vaikuttavaa.
Useat E:n ajatusten yhtymäkohdat kristinopin kanssa ovat jo
entisinä aikoina vetäneet huomiota puoleensa tutkijain ja
kirkonmiesten taholta, esim. kirkkoisä Augustinuksen (353--430) ja
Klemens Aleksandrialaisen (†220). On myös niitä,
tieteilijöitäkin, jotka sillä perustuksella koettavat osoittaa
Epikteetoksen tunteneen Uuden Testamentin kirjoituksia ja sen
jälkeen soveltaneen ja esittäneen omat opetuksensa. Että
Epikteetos on tietänyt kristityistä, näkyy hänen Tutkielmiensa
IV. 7. 6. kohdasta, jossa hän kuolemaa pelkäämättömillä
galilealaisilla ilmeisesti tarkoittaa kristityitä, mainiten heitä tuolla
sen ajan nimityksellä.
Merkitsen tähän erinäisiä Ojennusnuoran ja Uuden Testamentin
vastaavia kohtia, joissa on havaittavissa ajatusten yhdenkaltaisuutta,
siinä sivussa huomauttaen, että on yli 200
tärkeämerkityksellistä sanaa yhteisiä koko Epikteetoksessa ja
Uudessa Testamentissa. Nämä kohdat ovat seuraavat:
Ojennusnuora 13 -- Matt.