Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 8

tapahtuikin
ihan sattumuksesta.
Eräänä päivänä, kun emäntä oli mennyt pois kotoa, istui Ojamylläri
puutarhassa penkillä levähtäen peltotyöstään. Kyynäspäitä polvilleen

nojaten hän puhui itseksensä:
"Niinpä niinkin, tosi jääpi todeksi, vanhuus lähenee lähenemistään.
Jokainen uusi vuosi vie osan elämästä; vanhain täytyy antaa tilaa
nuoremmille, ja kuka tietää, ken tulevana vuonna tässä kyntää ja
äjestää" -- nyt tulivat ukolle vasten tahtoansa Jaakko ja Anna mieleen --
hän jäi syviin mietteisin eikä sitäkään huomannut, kuinka herttaisesti
kukoistavan omenapuun oksat heiluivat hänen päänsä kohdalla, jossa
eräs laulurastas jakoi suurusta pojilleen.
Yhtäkkiä sanoi eräs ääni yli aidan vanhalle miehelle hyvää päivää.
Ojamylläri säpsähti ensin, kun näki Kirja-Tiitsun punaisen pään, sitte
mietti hän itsekseen: "sinä tulet luokseni tänään kuin kutsuttu".
Niinkuin Kirja-Tiitsulla oli tapana, alkoi hän lipoisesti
kyläkuulumiansa jutella: "Kait tiedätte Trimmon isäntä, että Sutlepan
Anttoni kirkontakaa varhain tänä aamuna meni Tuonen Tuomaalle
vieraaksi?"
"Kuka? Sutlepan Anttoni?" kysyi Ojamylläri lyöden silmät seljälleen.
"Älkää tehkö asiaa toiseksi kuin se kerta on", oli liehakon vastaus, ja
kun kirkolla kellot par'aikaa alkoivat soida lisäsi hän: "Kas niin,
kuulkaa itse, nyt saatte siitä virallisen tiedon, kyllähän se siis tosi asia
on".
Sillä aikaa oli Ojamylläri astunut lähemmäksi ja tarjosi nyt
jaarittelijalle kättä yli aidan, -- kunnia, jota Antti ei vielä elämässään
ollut hänelle osoittanut. Veijari tunsi sen myöskin, raappasi jalallaan
edestä ja takaa ja puhui vanhalla tavallaan yhtä ja toista.
"Kuinka nyt käypi Sutlepan mökin ja pikkaraisen perunamaan?" kysyi
Ojamylläri. "Sen tietää käteensäkin, ettei Rietu enää kuinkaan kauan
pidä sitä".
"Päälliseksi jos minä en tahdo" -- vastasi Kirja-Tiitsu, viipottaen
häntäänsä kuin kalkuuna, milloin sen on hyvä mieli.

"Aina paremmin", ihmetteli Antti, "kun sinä et tahdo? Etkö kuitenkaan
ole -- kauniin -- Rietun puoleen silmiäsi heittänyt?"
"En juuri sitäkään", vastasi veijari yskähtäen, "mutta minä olen
Sutlepan väelle hiljattain lainannut rahaa huoneitten maksamiseksi,
muuten olisivat ne jo viskattu ulos". Ja makeasti nauraen kysyi
liehakoitsija: "Eikö ole tosi Trimmon isäntä, on niitä sentään
huonompiakin maailmassa kuin minä?"
"Hm, hm!" mutisi Ojamylläri, "ken tiesi. Ei kettukaan tahdo koskaan
varkaan nimeä kantaa". Että tuollaiset vaivaiset ylpeilivät, sitä ei
kärsinyt Ojamylläri milloinkaan, sentähden lisäsi hän:
"Ihmeellistä, mitä ihmisestä voipi tulla! Jos isävainajasi tietäisi, että
hänen pojallansa on rahaa lainassa! Minä muistan varsin hyvin kuinka
ryysyisenä ja viheliäisenä hän aina kulki, ja että hän kylän takana
olevalla karjalaitumella viimein sai loppunsa".
Kirja-Tiitsu otti nuot katkerat sana tyyneesti vastaan, mutta itsekseen
mietti hän: "Odota veikkonen, kyllä sinä maksat minulle tuon
kahdenkertaisesti läikkyvillä ruplilla".
Kotvasen aikaa kuluttua lausui Ojamylläri:
"Kuule Kirja-Tiitsu, oikeutta myöten olisinkin jo aikaa tahtonut tavata
sinut -- tule kuitenkin tupaan! Emäntäni on mennyt kaupunkiin, muuten
saisitkin silmänräpäyksessä mennä samaa tietä ulos jota sisälle tulit --
tiedäthän ettei hän paljon sinusta välitä".
"Tosi, tosi, eiköpä niin liene", vastasi tuo häpeemätön, "ja jos naiset
minua vanhaksesta eivät olisi vihanneet -- kurko hänen tiesi, mistä se
tulee! -- olisin jo aikaa akoittunut mies".
Molemmat astuivat tupaan. Ojamylläri lykkäsi salvan oven eteen --
pelokasta Kirja-Tiitsua karsi sitä nähdessä helppo väristys, ja hän ei
rauhoittunut ennenkuin vanhus pyysi hänen painaa puuta.
Kädet seljän takana asteli Ojamylläri ensin muutaman kertaa ympäri

tupaa, sitte seisahtui hän Kirja-Tiitsun eteen ja alkoi:
"Kirja-Tiitsu, vaan siihen katkesi puhe, yskä tukehdutti äänen,
ikäänkuin hän häpeisi itseänsä sille miehelle murhettansa ja toiveitansa
puhellessaan. Kun yskä jätti, alkoi Antti uudestaan:
"Kirja-Tiitsu, että minä olen onneton isä, sen tiedät itsekin".
"Tiedän kyllä Jumala nähköön!" vastasi veijari ja pyyhki silmiänsä
huo'aten. -- Ojamylläri puheli edelleen:
"Nuoret saattavat kuolla, vanhan täytyy kuolla, ja pane tähdelle, minun
suhteeni ei asia enää kauan viivyttele. Jos Katri vainaja -- Jumala
antakoon hänen sielullensa rauhaa! -- on mulle jo harmaita hiuksia
kylliksi tehnyt, niin on Jaakko minulle kokonaan arkun naulaksi!
Liisani -- voi Jumalani! -- Mutta sydämeni ei kestä sitä kaikkia
syvemmin sinulle selittää. Mutta niin totta kuin tässä seison, asian
täytyy muuttua!"
"Se oli sana!" änkytti Kirja-Tiitsu, "näyttäkää kerta, että te isäntä
olette!"
"Kun näin mietin, Kirja-Tiitsu, millä kannalla asiat nyt jo ovat, ja miksi
ne vielä muuttuvat, kun kuolema minun silmäni sulkee, -- niin vihasta
ottaa henkeeni kiini! Kenelle olen minä täällä orjannut ja korjannut;
kenelle koonnut ja kenen edestä vaivaa nähnyt: Koulumestarin
Annalleko? Tuolleko kirkonhiirelle, jota ei enää liene köyhempää toista
koko Männikön kylässä? -- Minä olisin jo hullua hullumpi, jos sitä
sallisin! -- Ei, ei ja tuhat kertaa ei! Ennen maailmakin hukkuu! --
Sentähden -- sentähden -- --" yskä keskeytti hänet taas -- "Kirja-Tiitsu,
Jumala näkee ylhäältä, että he itse minua siihen pakottavat, mutta:
kuten sinä minulle, niin minä sinulle. Vanha Karja-Matti sanoi aina:
'koiran nahkaan sopii koiran hammas'. Ymmärrätkö?"
"En vielä oikein selvään", vastasi punapää, korviansa pystyttäen.
"Pöhlö", huusi Ojamylläri jyrkästi, "luulin minä kuitenkin sinua
ymmärtäväisemmäksi. Kuule siis: minä aion tehdä viimeisen sääntöni

ja kieltää Jaakolta perinnön, jos hän minun kuolemani jälkeen ottaa
Annan vaimoksi! Ymmärrätkö nyt?"
"Kyllä", vastasi Kirja-Tiitsu tyynesti, "mutta siinä suhteessa jättäkää
ennen paperi ihan kuluttamatta. Sen verran kuin minä teidän Jaakkoa
tunnen, se ei suinkaan peljätä häntä pienintäkään, ja sen jälkeen ottaa