Ojamylläri ja hänen miniänsä | Page 7

jota maailma ei voi antaa -- mutta paratkoon
Jumala, ei suinkaan kauaksi. --
Pian Annan pois lähdön perästä tuli Jaakko kotiin. Jo pihalla otti isä
häntä kirouksilla ja uhkauksilla vastaan, jotka ajoivat punan pojan
poskille ja okaat hänen sydämeensä.
"Varjele minua, äiti", huusi hän tupaan astuessa, "varjele minua isäni ja
itseni edestä!" Ja ennenkuin Liisa parka sai sanan suustansa, tuli
Ojamylläri möristen jäljestä: "Seis, onneton poika, seis, että ammun
sinut maahan kuin hullun koiran" -- ja niinkuin nuoli oli hän kamarissa,
jossa ladattu pyssy riippui seinässä vuoteen ylipuolella.
"Pakene, Jaakko, pakene!" huusi Liisa kuni kuoleman ahdistuksessa,
"Herra varjelkoon sinua ja antakoon minulle voimaa -- --" ja sillä aikaa
kun Jaakko kiiruhti tuvasta pois, taisteli Liisa-parka puoleksi
mieletönnä Antin kanssa, oman ainoan lapsensa, oman lihansa ja
verensä puolesta -- -- ja äidinrakkaus tukesi hänen heikkoa kättänsä --
hän sai voiton.
Äärettömällä voimalla kiskoi hän pyssyn Antin käsistä, ampui latingin
läpi ikkunan ja riensi sitte ulos majasta toiseen kylään, erään sukulaisen
luoksi elinsijaa etsimään.
Hämärä laski jo vaippansa yli seudun, kun hän näin riensi yhä
edemmäksi kodistansa, läpi nummien ja nurmistojen hän riensi, ihan
yksin, milt'ei kuollakseen särjetyin äidinsydämin -- -- -- silloin alkoi
Männikön kylässä par'aikaa kirkonkellot puhtaasti ja selkeästi soida, ja
niiden helinä ilmoitti riemuäänellä tätä rauhan ja rakkauden sanomaa:
"minä elän ja teidän pitää myös elämän!"
Tämä kellonhelinä oli niinikään rauhan ja viihdytyksen sanoma sille
nuorelle parille, joka seisoi Sutlepan puistossa omenapuun varjossa,
heidän ympärillänsä oli ehtoon pimeys, ylitsensä tähtitaivas, ja
sydämensä -- kadonnut toivo sekä katkera eroamisen tuska. Jaakko oli

kertonut Annalle kaikki, ja kyynelsilmin pyysi vakaa neito häntä
tottelemaan isäänsä ja eroamaan hänestä. "Lapsen-oikeus ja kotirauha
eivät saa tulla rikotuiksi, ja jos toisen meistä täytyy tulla onnettomaksi,
olkoon se minä! Köyhä lapsi jääpi pian unhotuksiin, mutta Jumala
varjelkoon, ettei minun kauttani yhden isän taikka äidinsydän
murtuisi!"
Voiko Jaakko saada Annaa toisille tuumille? Kenties. Luvun loppu oli
se, että kun molemmat erosivat, olisi joku kolmas kuullut heidän
yhdestä suusta sanovan: "uskollinen ijäti!"
Vielä kauan Jaakon erkanemisen jälkeen seisoi eräs tyttö Sutlepan
aidan vieressä ja hänen sydämensä pohjasta nousivat rukoukset kohden
taivasta, jossa yksi silmä on valvomassa kaikkein yli, ja yksi käsi
kaitsemassa kaikkia, jotka sitä avuksi huutavat.
Ja mitä teki vanha Ojamylläri? -- Enemmän kuolleena kuin elävänä
istui hän Liisan lähdön jälkeen unnipenkillä -- nyt oli jo kaikki niin
käynyt kuin hän oli peljännyt. Pelko, viha, häpeä, vaino riehuivat hänen
sydämessään, vaan ei suinkaan -- katumus! Hänen sydämensä
ympärillä oli vielä paksu jääkuori, ja Taivahinen vitsa piti kipeämmin
rangaista häntä, ennenkuin se jää alkoi sulaa. -- Totisesti, Apostoli
puhuu totta sanoessaan: "rahan ahneus on kaiken pahuuden alku ja
juuri", -- ja: "mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää!"

IV.
Kaksi hyvää ystävätä pitää yhtenä hyvää neuvoa.
Viikko viikolta oli kulunut, niinkuin päivät Herran ikuisen säännön
jälkeen tulevat ja menevät -- nykyinen päivä hautaa eilisen ja
huomispäivä nykyisen päivän, -- ihmisten onnettomuudesta tahi ilosta,
murheesta ja toivosta huolimatta.
Männikön kylä oli pukeunut kevätasuunsa, ja kukoistavien puiden sekä
viheriän ruohon muassa tuli sinertävä taivas sekä lintuin ja ihmisten
riemusäveleet. -- Entäs Ojamyllyllä sitte? -- Paratkoon Jumala!

täytynee vastata: ei suinkaan! siellä vallitsi sama riidan ja
eripuraisuuden henki, kuin ennenkin, ja Ojamyllärillä ei ollut
ymmärrystä karkoittaa sitä pois Herran nimellä.
Emäntä tosin jo oli ollut Myllyllä jälleen kaksi viikkoa, pyynnöillä ja
varoituksilla oli opettaja kuitenkin saanut niin paljon toimeen. Mutta
jolla vähänkin oli silmiä, voi nähdä, että sovinto molemmin puolin oli
ihan teeskennelty. Antin tähden ei Liisa suinkaan ollut kotiin tullut,
vaan senvuoksi, että hän kotona arveli olevansa Jaakolle enemmin
hyödyksi kuin muualla. Tekee kuitenkin yksi erällään putoava
vesipisarakin kiveen kolon, -- ja äidin sydän ei löydä vertaansa uskossa,
rakkaudessa ja toivossa. Ja Ojamylläri? -- -- hän ei ollut suinkaan juuri
kutsunut Liisaa, sitä ei olisi hänen jäykkä, kovakiskoinen sydämensä
milloinkaan myöntänyt, vaikka se oli niin "ympärinkautta" tullut toisen
ja kolmannen käden kautta. Erotessa olisi hänen kaiketi pitänyt maksaa
Liisalle "myötäjäis-rahat", ja sen mukaan kuin me häntä tunnemme, --
sitä ei hän voinut. Avioelämä Ojamyllyllä oli siis säällisellä kannallaan.
Jaakkoa ei otettu puheeksikaan; hän oli läheisessä kylässä renkinä ja
lähetti äidilleen joka viikko paljon terveisiä postimiehen kanssa.
Ettei Jaakko Annaa vaimoksi ottanut Ojamyllärin elinaikana, sitä ei
tarvinnut vanhuksen peljätäkään, mutta kuinka sen asian laita oli Antin
kuoltua? -- Jaakko voipi kyllä olla niin sokea, että hän viimeisessä
luvussa tekee tuon kerjäläisen Ojamyllyn emännäksi! -- Ei, se ei saanut
tapahtua, sen estämiseksi oli hyvä neuvo keksittävä, -- mutta
minkälainen? -- Sepä sen? Ja Ojamylläri mietti ja neuvoitteli turhaan
niin yöt kuin päivät sekä oli sillä tapaa seitsemän päivää viikossa
uriseva aviomies ja ilkeä isäntä.
Niin tuli Antille kerran Kirja-Tiitsu mieleen, joka jo kyllä ymmärsi
tehdä kaikkia vehkeitä ympäristössä. Hän tiesi kyllä jotain neuvoa, ja
ukko päätti puhua hänen kanssa muutaman sanasen. Mutta ei ensinkään
yhtäkkiä ja suoraan, vaan sen piti aivan "hiljaisesti" ja "sattumalta"
tapahtua niinkuin mennyt vuonna torilta tullessa. Ja -- asia