Nurmeksen kapina | Page 5

muut rupeamme vastarintaa tekemään ja saamme apua Venäjältä."
"Minä en aio enää sietää mitään, kun vastarintaan voin nousta. Jos
venäläiset meitä auttavat, niin rupean minäkin liittoon", lausui
Turuinen.
"Asia on päätetty", sanoi rovasti. "Pyhänä tulee uusi uskollisuuden vala
vannottavaksi kirkossa. Puhuttele sitä ennen tuttaviasi ja tule heidän
kanssaan kirkkoon. Asettukaa saarnastuolin läheisyyteen."
"Minä teen niinkuin käskette, arvoisa herra rovasti", sanoi Turuinen.
"Voipihan sinuun luottaa?" tivasi rovasti terävästi silmäillen Turuista.
"Tuomas Turuinen ei ole koskaan sanaansa syönyt", vakuutti
talonpoika vakavasti.
Nyt oli ehditty pappilan kujan kohdalle. Rovasti jätti hyvästi toverinsa
ja läksi kujaa astelemaan. Sormuinen ja Turuinen jatkoivat matkaansa.
"Tosiaankin rovastilla on puhetaitoa", kiitti Sormuinen.
"Oikein sanot", myönsi Turuinen. "Puolessa tunnissa olen muuttunut
enemmän kuin viidessäkymmenessä vuodessa."

Rovasti ei mennytkään kappalaispuustelliin, jossa pastori Samuli
Jockman poikansa Eerikin kanssa häntä hartaasti odotteli saadaksensa
kuulla, olisiko Haerkepaeus mahdillansa voinut peruuttaa
viimepyhäisen hairauksen. Rovasti poikkesi muutamalle polulle, kulki
sitä hyvän matkaa, tuli pienoisen puron luo, jonka yli hän meni, nousi
puron törmää ylös ja astuskeli vieläkin taipaleen metsätietä. Vihdoin
hän seisahtui mökin eteen.
"_Etiam infimae sortis homo potentissimis qvandoque officia praestare
potest_"[1], jupisi pyhä mies, joka oli hyvin perehtynyt latinankieleen,
niinkuin papit yleensä siihen aikaan. Sitten hän kolmasti kolkutti
oveen.
[1] Alhaisinkin olento voi joskus tehdä palveluksia mahtavammille.
Ovi avattiin, ja ulos kurkisti akka, joka varmaankin veti vertoja
Louhelle. Yläleuasta pisti esiin yksi hammas, alaleuka oli aivan
hampaaton. Musta, vanukkeinen tukka riippui hartioille. Hänen
muotonsa ei ollut viikkokausiin tullut likempään tuttavuuteen veden
kanssa. Yllään oli akalla keltainen hame, joka oli paikkoja täynnä.
Yläruumista ympäröi sininen nuttu, ja päässä oli tulipunainen huivi,
likainen ja repaleinen. Akka oli päällepäätteeksi silmäpuoli ja siis
täydellisesti "_anus horrida_"[1], niinkuin Haerkepaeus jupisi hänet
nähdessään.
[1] Kauhea akka.
"Jumalan rauha, Horman Malla", lausui rovasti akalle, joka syvästi
kumarrellen viittasi puhujaa astumaan sisälle. Toinen ei halunnut
viittausta noudattaa, vaan istuutui kivelle mökin edustalle.
"Mikäs armollisen rovastin on johtanut minun alhaisen oveni eteen?"
kysyi Malla.
"Tarvitsen apuasi", sanoi Haerkepaeus.
"Se on teille aina tarjona. Minä olen köyhä akka-parka ja palvelen
mielelläni mahtavia, joilta saan jonkun rovon", lausui Malla.

"Kukin elää virastaan", virkkoi Haerkepaeus, ja hänen suunsa vetäysi
tuokioksi kummalliseen hymyyn. Hän jatkoi: "Sinulla on suuri valta
ihmisten taikauskon vuoksi. Nyt sinun pitää ilmestyä ennustajana, --
puhua merkeistä taivaalla ja maassa, nähdä vanhan vallan onneton
loppu ja uuden vallan onnellinen alku. Tämän ennustaa tuo nykyisin
idän taivaalle ilmestynyt tähti, jonka on sanottu tämänvuotista ruttoa
ilmoittaneen. Pane kaikki kykysi liikkeelle."
"Uskallanko kysyä, mikä on aikomuksenne, herra rovasti?" uteli Malla.
"Jos tiedän sen, niin voin paremmin suorittaa tehtäväni."
"Minä tahdon meille paremman esivallan", kertoi Haerkepaeus.
"Venäjän mahtava tsaari, jolla kuuluu olevan rikkautta kosolta ja jonka
mahtavuus on suosta lumonnut näkyviin komean Pietarin kaupungin,
hän on sopivin hallitsijamme, ja hän voi varjella meitä vihollisten
hyökkäyksistä paremmin kun Ruotsin nykyinen hallitus. Kun tulemme
uuden vallan alle, saat sinäkin, Malla, hohtavia hopeakolikoita kosolta
vaivoistasi. Tuossa aluksi, jos olet minulle avullinen."
Rovasti veti povestaan vehreän silkkipussin, jonka silmukkojen läpi
kuulti rahaa.
Mallan silmä välähti. Hän ojensi laihan kätensä ja lupasi:
"Minä palvelen teitä kuin ruumis sielua, sen takaan Jumalan nimessä."
Taaskin ilmaantui rovastin huulille kummallinen hymy, joka piankin
katosi.
"Tässä on rahat", lausui hän. "Laita niin, että kohta kuulen toimistasi."
Näin sanottuaan lähti rovasti taas astumaan, jättäen Mallan ihailemaan
saalistaan. Mutta vielä palasi rovasti mökille ja virkkoi noidalle: "Sipo
Nevalaisen luona sinun erittäinkin pitää käydä ja panna kaikki kykysi
liikkeelle, saadaksesi hänet yhtymään tuumiimme. Tämä on tärkeätä,
sillä täällä on puolue, joka pitää arvossa tuon kopean talonpojan
mielipiteitä ja käyttää niitä ohjeenaan."

"Hänen luoksensa riennän huomisaamuna", lupasi noita.
"Mene jo tänään", esitti rovasti. "Mitä tänään voi tehdä, ei pidä
huomispäiväksi lykätä."
"Aika on tällä erää sopimaton", esteli Malla. "Huomenna on täysikuu,
silloin menen."
"Tee miten parhaiten sopii", sanoi rovasti ja läksi taas astumaan,
jupisten: "Meillä on kummallakin vaikutusalana ihmisten usko, mutta
vähemmän vapaasti tuo noita liikkuu opintojensa nojassa kuin minä.
Sehän onkin sentään luonnollista. Hän julistaa taikauskoa, minä uskoa."

III
Ryöstö.
Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea
rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika,
Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläkin
kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos kaakkoon katseli;
pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi
vuoreksi. Vuoren rinteellä kasvoi rehevää koivumetsää. Koillisessa
siinsi vuoria, ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven
perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne
peräti ihania, ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta
luonnon sulouden nautintoa.
Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, jolle kertomuksessamme
kuuluu johtava sija.
Sipo Nevalainen oli puolivälissä kuudettakymmentä siihen aikaan,
jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen reipas ryhtinsä ei
olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa: ainoastaan
korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli
elämänsä jälkiosaan kerinnyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti
ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat

silmänsä olivat tavallista edempänä toisistaan, jolla omituisuudella
kreikkalaiset kuvanveistäjät luomuksissaan ilmaisivat mahtipontisuutta
ja johtajakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi
hänen otsansa tummansinertäväksi, ikäänkuin uhkaava