Nurmeksen kapina | Page 4

te, kunnianarvoisa herra rovasti,
saarnaisitte meidät irti tästä surkuteltavasta alamaisuudesta, semmoisen
vallan alta, joka ei meitä jaksa suojella."
"Ajattelematon tosiaan olin, kun niin tärkeän toimen uskoin nuoren
pojan tehtäväksi", myönsi rovasti. "Mutta en luule asiain vielä hukassa
olevan. Sanoithan useankin jo olevan taipuvainen uuteen tuumaan?"
"Sanojeni takana seisovat Karjalainen, Ikoset, Nyyrinen, Sykkö ja
Tikka", luetteli Sormuinen. "Kyllä tappuroita on, kun tulta saadaan."
"Entä Nevalainen?" kysyi rovasti.
"Sipo Nevalainen!" hymähti Sormuinen halveksivasti. "Mitäpä hän
meistä huolii, tuo hurskas, isänmaallinen mies! Hän oli mennyt ulos
kirkosta, kun kuulutus luettiin, tietysti ollakseen hovilaisille mieleen,
sillä Björn Finne oli kirkossa."

"Mitähän hovilaiset tästä kuulutuksesta ovat arvelleet?" kysyi rovasti.
"Ne ovat pitäneet sitä hullutuksena, tyhjänä unelmana", sanoi Yrjö.
Veri kuohahti kirkonmiehen aivoissa. Hän kohotti keppinsä, heilutti
sitä ja lausui: "Tyhjänä unelmana! Sata vuotta takaperin,
viisikymmentäkin vuotta sitten olisi tämä ollut haavetta. Mutta nyt se ei
ole unelma. Aika on tullut, hedelmä on kypsi, ja niinkuin kylvetään,
saadaan niittää."
Yrjön silmät välähtivät, ja hän katseli mielihyvällä rovastin uhkaavaa
muotoa. Hengenmies jatkoi:
"Rakas isänmaamme on ehdottomasti kykenemätön vastustamaan uutta
valtaa, joka kasvaa idässä. Jos meidän puolustajamme arvaisivat oikean
etunsa, niin eivät turhaan sälyttäisi sodan kuormaa jo ennestään
rasitetun maan hartioille. Jos isänmaansa puolustaja on kiitettävä, on
kaksin kolminkertaisesti kiitettävä se, joka johtaa pois sodan kauhut
maastaan, pelastaen tuhansia kuolemasta ja hädästä."
"Kristillinen ajatus!" vahvisti Yrjö Sormuinen.
"Minä tunnen sydämessäni", sanoi Haerkepaeus, "että armon Herra
korkeudessa on valinnut minut, alhaisen käskynhaltijansa, hankkimaan
teille pelastusta. Toiselta puolen teitä ahdistaa sota ja nälkä, jopa
ruttokin, toiselta Affleck, Karjalan Antikristus. Olette siis kahden tulen
välissä. Asema ei ole vain tukala, vaan suorastaan mahdoton sietää."
"Aivan oikein", virkkoi Sormuinen, joka ihmetellen kuunteli rovastin
sujuvaa puhetta.
"Siitä ei siis ole kysymystä, että tuumamme olisivat epärehellisiä tai
moitittaviakaan", vakuutti rovasti. "Tiedän että ne moniaiden silmissä
siltä näyttävät. Mutta heistä ei tarvitse välittää. Kyllä minä otan kaikki
nuhteet osalleni. Kiittämättömyys on tavallista maailmassa. Siksi
paljon olen historiaa lukenut. Olenpa samalla myös lukenut useasta
kansasta, joka huonon hallituksen sijalle on ottanut uuden."

"Ja meidän hallituksemme on tosiaankin huono", sanoi Sormuinen.
"Missä se meitä auttaa? Asettaa vain mitä kelvottomimman päällikön
johtamaan väkeämme ja kiskoo meiltä viimeisenkin äyrimme,
ylläpitääkseen päätöntä armeijaa."
"Puhut aivan totta", yhtyi rovasti. Hetken mietittyään hän lisäsi: "Ei!
Tämän surkeuden pitää loppua. _Minä_ saarnaan tulevana pyhänä."
Taaskin Yrjön silmät välähtivät. "Kunnianarvoisa herra rovasti! Minä
uskon varmaan, että kun kansa kuulee teidän sille selittävän sen etuja
--"
"Ja oikeuksia", lisäsi rovasti.
"Niin juuri; minä uskon että kun te selitätte perusteet uuteen toimintaan,
niin kansa yksimielisesti suostuu ehdotukseen."
"Toivokaamme niin", sanoi rovasti. "Minä tarjoan heille pelastusta. Jos
ovat sen tarpeessa, niin se lienee heille mieleen. -- Kas, kuka tuolla
tulee noin kiiruusti?"
"Tuomas Turuinen", sanoi Yrjö. "Muutoin vakava mies. Mikä hänet on
noin touhuiseksi saanut?"
Tulija kohotti kunnioittavasti lakkiansa, nähdessään edessänsä
korkeasti oppineen rovastin.
"Sinä näytät liikutetulta", lausui Haerkepaeus, katsellen vastaantulijaa
tarkkaavasti. "Kerro minulle, mikä on mielesi rauhaa häirinnyt. Minun
velvollisuuteni on, jos mahdollista, lohduttaa kärsiväisiä."
"Oi, herra rovasti, näitä kurjuuden päiviä", päivitteli Turuinen, "joiden
vertaisia en vielä koskaan ole nähnyt. Tuskinpa vihollinen lie niin
inhottava kuin ne, jotka pakosalla olevan kuninkaan käskyjä muka
toimittavat. Aamulla olin mies melkoisissa varoissa; nyt, herra rovasti,
ovat multa vieneet miltei puolet omaisuudestani. Niitä verikoiria, niitä
verikoiria! Suokaa anteeksi, että näin kristitöntä mielialaa kannan,
mutta kostonhimo vallitsee sydäntäni."

"Ystäväni", lausui rovasti suopealla äänellä, "sinä näytät hyvin
rauhalliselta mieheltä ja olet kai siksi tunnettukin. Paljon arvatenkin
olet kärsinyt, ennenkuin mielenmalttisi on loppunut. Eivät nekään,
jotka ovat olleet tunnetut kristitystä mielenlaadustaan, ole voineet
hillitä vihaansa, kun ovat nähneet vääryyttä harjoitettavan; sen todistaa
raamattu. Sinun kuohumustasi en siis ensinkään voi ankarasti tuomita."
"Armollinen herra rovasti", haastoi Turuinen, "te olette totinen
seurakunnan paimen, joka sitä puolustatte villipetoja vastaan. Vaan
meillä talonpoika-raukoilla ei liene muu neuvo tarjona kuin
kärsiväisesti odottaa parempia aikoja."
"Kärsiväisyydellä on rajansa", virkkoi Haerkepaeus. "Ei Luoja ole
meitä ainoastaan kärsimään luonut. Hän on meille suonut vapauden, ja
jos sen ansaitsemme, niin ei tarvita orjina olla, joskaan ei esivalta olisi
oma."
"Aivan niinkuin arvoisa herra rovasti sanoo", lausui Sormuinen.
"Emmehän orjiksi voi olla aiottuja."
"Mutta miten voidaan pelastusta saada?" kysyi Turuinen.
"Etkö ollut kirkossa?" kysyi Sormuinen.
"En voinut päästä. Vaimoni oli kipeä", vastasi Turuinen.
"Etkös ole kuullut kuulutuksesta?" kysyi rovasti.
"Sanottiin siellä maisterin höpisseen jotakin ryssästä, -- jota ei hän eikä
seurakunta ollut ymmärtänyt", lausui Turuinen.
"Se poika-tomppeli", jupisi rovasti, lisäten ääneen: "Hän ei osannut
asiaa selittää. Mutta hän oli kuitenkin oikeassa. Meidän täytyy ruveta
ryssän kanssa liittoon."
"Liittoon?" kysyi Turuinen ällistyen. "Onkohan se suotavaa?"
"Se on ainoa keino pelastukseemme", vakuutti rovasti.

"Mutta venäläinen on meitä aina vainonnut. Esi-isämme ovat aina heitä
vastaan taistelleet", sanoi Turuinen.
"Eipä niinkään", väitti Haerkepaeus. "Kun muinoin ruotsalaiset
tahtoivat tyrkyttää kristinoppia karjalaisiin, tekivät nämä liiton Venäjän
kanssa."
"Voi niin olla", sanoi Turuinen. "Mutta" --
"Ei mitään muttaa", sanoi Sormuinen. "Rovasti tuntee nuo asiat
paremmin kuin sinä."
"Aivan varmaan; sen myönnän", kiiruhti Turuinen sanomaan.
"Jos haluat sietää hovilaisten kiristyksiä, niin siedä", lausui Yrjö. "Me