Novelleja II | Page 6

lapsen jälleen syliinsä ja suuteli
häntä.
Ja lapsi juoksi minun luokseni, nukki kädessä.
-- "Katso, setä, nyt se on jälleen ehjä!" huudahti hän niin iloisena, niin
äärettömän iloisena.
Isä seisoi hymysuin, katsellen lastaan ja minua.
Ja minä?
Minä uskalsin katsahtaa toivolla tulevaisuuteen.

KALALTA.
He olivat hyviä ystäviä keskenään, vaskiseppä Sjöblom ja suutari
Niiranen. Yhdessä olivat jo asuneetkin monta, monta vuotta, yhdessä
aina seurustelivat. Sjöblom oli nuorempi, mutta perheekäs mies;
Niiranen oli vanha poika, mutta Sjöblom'in perheessä hän oli kuin oma
jäsen. Väliin ystävykset jankkasivatkin keskenään, mutta sekään ei
ollut sen vaarallisempaa kuin että seuraavassa silmänräpäyksessä
jälleen olivat paraimpia ystäviä maailmassa. Jankatessaankaan eivät
osanneet suuttua toisiinsa.

Kalalla kävivät ystävykset kesäiseen aikaan harva se päivä, ja onni,
kuten kalamiehen onni konsanaankin, oli hyvin vaihteleva. Milloin
saatiin, milloin oltiin saamatta, milloin oli saalis runsas, milloin
vähäinenkin oli päässyt irti.
-- "Harmittaa minua vieläkin se hauen pakana", puheli väliin Sjöblom,
paluumatkalla. "Harmittaa minua. Suuri oli raato ja niin näet pani
vastaan, niin, niin, että... Ja pitipäs vaan pahuksen jo tulla ihan veneen
laitaan, mutta siitä sen tonttu vei, ja niin meni leiviskän hauki, meni."
-- "No ei se leiviskää olisi painanut sentään."
-- "Leiviskääkö? No nyt on kumma! Etkö sinä, hyvä ystävä omin silmin
nähnyt, millainen vekara se oli; potki ja molisi kuin vimmattu, niin että
töin tuskin ... mutta pidähän hyvä ihminen perää...!"
-- "Jahka saan valkeata piippuun."
-- "... niin että töin tuskin jaksoin sitä kiskoa, ja justiin kuin olin saanut
sen ter-teivelin veneen laitaan, niin siitä sen piti pompahtaa pois."
-- "Kun pompahti, niin pompahti."
-- "Jassoo! No sinä olet semmoinen jörö, ett'ei sinun ole mielesi
mistään paha."
-- "Mitäs tuota yhtä haukea viitsisi itkeä?"
-- "Itkeä... En minäkään itke, mutta harmittaa vaan... Semmoinen
hauki."
Mutta tänä iltana oli onni ollut parempi. Kauniina ja tyynenä päilyili
järvi, ystävysten soutaessa kotiansa. Niiranen, tyyni mies, totinen ja
tyytyväinen sekä onnessa että vastoinkäymisessä, istui perässä, mutta
Sjöblom loisti ilosta. Hän souti eikä malttanut olla vähä väliä
vilkaisematta veneen pohjalle, jossa täyden kalakahan vieressä loikoi
tavattoman pitkä hauki.
Miltä tuommoinen saalis veneen pohjalla tuntuu, sen tietää jokainen

uistaja ja tietää kuinka monta eri mutkaa on, ennenkuin sellainen
saadaan veneesen. Ja tällaistahan se on:
Soudetaan, soudetaan, soudetaan tuon heinikon laitaa, tämän ruohikon
rintaa; milloinkahan vaan tuntuu kädessä tuommoinen säpsäyttävä
nykäys. Kunpa tulis, kunpa tulis, jonkinmoinen jätkä. Tässä se nykäisi
viime kerran, eiköhän vaan...
Jo nykäisi!
Ja olihan se koko tempaus! Souda, Niiranen, souda, veikkonen! Ala
lappaa sitten siimaa veneesen. Kaukana tuolla se potkaisee tuiman
potkauksen ja kohoaa veden pintaan, mutta ei auta, tule mukaan vaan,
sillä eihän anna perää, ei vainkaan anna perää luja Kajanin uistin,
Herman Renfors'in tekemä. Pintaan nousi peto, mutta sukelsi samassa
alas jälleen, ja nyt se tulee perässä, tulee, tulee hiljalleen, niinkuin ei
olisi niitä miehiäkään.
Jo näkyy; jo näkyy!
Hyvät ihmiset semmoista poikaa! Ei, ei sitä sovi veneesen ottaa noin
nykäisemällä vaan. E-hei! Väsyttää se ensin pitää, väsyttää ihan
uuvuksiin asti ja sitten hiljakseen, hiljakseen saada ihan veneen laitaan
ja sitten kopsis silmistä kiinni -- yks! ja roiskis veneesen -- kaks! Ja
tuossa se nyt on. Tuossa se nyt hännällään huitoo ja mellastaa, ja
suloisesti jytkähtelee haapainen vene. Pari kolausta vaan melalla, ja
niin se loikoo tuossa veneen pohjalla ja täyttää kolme kaarivälystä,
vähän neljättäkin täyttäisi, jos oikein mittaisi. -- --
* * * * *
Semmoinen hauki oli nyt ystävyksillä veneessä. Niirasen verkot olivat
nekin antaneet hyvän saaliin.
Kalaonni oli ollut hyvä.
Sjöblom souti, ja tuntui hänestä soutukin nyt niin ylen helpolta ja
hauskalta.

Kas niin, tuolta tulla tuhuttelee Seppolan salmesta vanha Lauttakosken
höyrylaiva "Laine", vanhuuttaan huojuen ja puhkien. Se on vanha
raakki, Helsingissä täysin palvellut ja sitten siirretty tänne maan
sydämmeen, jossa se vielä koettaa kuluneilla masinoillaan välistä
käydä kaupungissa tarpeita noutamassa.
-- "Niiranen hoi! Soudanko ma vanhan 'Laineen' ympäri?" kysäisee
Sjöblom.
-- "Älä joutavia! Anna sinä sen kulkea kihnustaa omia aikojaan."
-- "Mutta minäpäs en malta. Pidäs perää hyvin."
-- "No pidetään."
Ukko Niirastakin alkaa huvittaa tämä leikki. Sjöblom soutaa kuin mies,
eikä aikaakaan, niin jo ollaan "Laineen" kohdalla.
-- "Terve miehille!" huutaa Sjöblom, ja höyryveneestä vastataan
iloisesti.
-- "Iltaa, iltaa!"
-- "Viedäänkös kaupunkiin sana, että masina tulee!" kysyy Sjöblom.
Masinistia harmittaa vähän. Hän silmäisee manometriin: täydet höyryt,
enempää ei saa. Alas hän nielaisee harminsa, eihän se ole hänen
vikansa, että kone on niin vanha ja kulunut. Nauraen hän vastaa:
-- "Vie vainenkin raportti, vie!"
-- "No minä taas kun vien", nauraa Sjöblom. Päästyänsä jonkun matkaa
"Laine" paran edelle, kääntyy kalamiesten vene takaisin, kiertää sen
peräpuolelta ja lähtee jälleen kilpailemaan.
"Laine" panee puita uuniin ja puhkii minkä jaksaa, mutta Sjöblom
ponnistaa kanssa, ja vähän ajan perästä on vene taaskin "Laineen"
rinnalla.

-- "Terveisiä!" huutaa Sjöblom. "Kaupungista käskivät sanoa, että
musikin panevat rantaan 'Lainetta' vastaan ottamaan."
Niiranen naurahtaa, masinisti naurahtaa, perämies naurahtaa, yksin
halkopoikakin nauraa voileipä kourassa ja posket rasvaisina.
-- "Vai musiki oikein? Sitä humöriä!" puhuu masinisti.
-- "Niin, musiki ja