Novelleja II | Page 5

ja siitä ulos talviseen yöhön ja siitä

korkealle ylös, missä ei yötä ole. Niin tuntui kirkkoherrasta, ja hänestä
oli kuin pyrkisi hänen henkensä mahtavain sävelten siivillä sekin
korkealle ylös, missä ei yötä ole.
Hän kävi istumaan papin penkkiin. Nuori ylioppilas kulki hänen
ohitsensa saarnastuoliin. Ei, oliko se hänen pojanpoikansa? Eikö se
ollut hän itse? Olihan hän itse vielä nuori, elämän koitteessa, täynnä
luottamusta, täynnä uskallusta ja uskoa; niin, nyt vallitsi nuoruus, ei
enää ollut vanhuutta, vanhuus oli kadonnut maailmasta, ja heikkous oli
kadonnut, ei enää ollut riitaa ihmisten kesken, ei vihaa, ei vainoa, rauha
oli nyt kaikkialla ... niin ... kuulehan -- niin sanotaan ... niin sanoo
suloinen ääni nyt juuri:
Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä
tahto!
Vanha lumen peittämä pää painui penkkiin.
Saarna loppui, ja urut pauhasivat taas. Voi teitä, te mahtavat sävelet!
Suhahtakaa vanhan kirkkoherran luo! Hänen henkensä odottaa teitä.
Nostakaa se hennosti sylihinne ja nouskaa sitten kalliin taakkanne
kanssa ylös sinne, missä ei yötä ole. Voi teitä, te mahtavat sävelet,
kuinka teillä on ihana kantamus!
* * * * *
Ja talvi menee pois ja palajaa jälleen. Kevät kukkii ja kuolee taas.
Pitäjän hautausmaa pukeutuu väliin valkoiseen hurstiin ja väliin lehteen
ja kukkaseen. Polvi nousee ja elämän menossa temmeltää ja lähtee pois,
sijaa uudelle tehden, mutta aina vaan vankkana seisoo hautausmaalla
muistokivi, jonka kiitollinen kansa oli vanhalle kirkkoherralle siksi
kerran pystyttänyt. Ja aina kuin joku rakkaan vainajansa haudalla käy,
poikkeaa hän katsomaan vanhan kirkkoherran muistokiveä. Siihen
monasti vanha vaari pysähtyy poikansa pojan kanssa. Kyllähän vaari
tietää mitä kiveen on kirjoitettu, mutta miten tuo lieneekään -- aina hän
poikaselle virkkaa: -- "No luepas nyt, oikein selvästi, mitä tuossa
seisoo!"

Yksinkertainen on muistopatsas ja yksinkertaiset sanatkin siinä,
yksinkertaista ja korutonta kaikki kuten Suomen kansa itsekin.
Poikanen lukee siinä:
Hyvälle Kirkkoherrallensa kiitollinen Seurakunta.
Kiven juurelle istahtaa vanha vaari ja kertoo poikansa pojalle vanhasta
kirkkoherrasta. Ja peipponen laulaa läheisen koivun latvassa kaunista
virttään. Lieneekö sekin vaariltansa milloin kuullut vanhaa jutelmaa
jouluaamusta...

TÄRKEÄT TOIMET.
(Suunnitelma.)
Hän oli halki maan ja ulkomaan kuuluisa, tuo lääkäri, tohtori Z. Minun
oli suotu, nuorena lääkärinä, nauttia hänen opetustaan ja neuvojaan,
joista sittemmin on ollut paljon hyötyä minulle ja sairailleni. Olen
hänelle ikuisesti kiitollinen hänen opetuksestaan sekä lääketaidossa että
maailman katsannossa.
Paljo olisi minulla hänestä kerrottavaa. Juttelen nyt vain yhden
tapauksen.
Kerran -- minä olin vasta tullut hänen apulaisekseen -- oli hänellä
muuan erinomaisen vaikea leikkaus tehtävänä. Minä sain onnen olla
hänen apulaisenaan. En ikinä unohda tuota miestä, jolle Jumala oli niin
ylenpalttisesti jakanut lahjojaan. Mutta näitä lahjojaan hän käyttikin
uskollisena palvelijana lähimmäistensä avuksi.
Jo leikkausvalmistuksiansa tehdessään näytti hän kokonaan unohtaneen
ulkopuolisen maailman. Terävänä katsoi hänen silmänsä, ja vakaasti
käskemällä määräsi hän minulle tehtäväni. Valmistukset suoritettuaan,
ryhtyi hän toimeensa. Näytti kuin koko hänen jäntevän sielunsa voimat
olisivat yhdistyneet hänen silmäänsä ja käteensä, jossa hän piti veistään.
-- "Herran nimeen!" virkkoi hän itsekseen ja teki sitten tehtävänsä ja

teki kuin mies. Tästä samaisesta leikkauksesta puhuttiin sittemmin
lääkärien kesken koko sivistyneessä maailmassa.
Sidottuaan haavat hän istahti sairaan viereen, odottamaan hänen
heräjämistään unetuksesta. Minä olin väistynyt syrjään ja katselin häntä
ihastellen. Voinko minä milloinkaan saavuttaa edes osaksikaan hänen
taitoansa? -- En milloinkaan, arvelin minä sitten. Minä olen liiaksi
paljon ihminen; -- hän on pelkkä tiedemies, jota ei vähäpätöinen
jokapäiväisyys milloinkaan vie kurimukseensa.
Sairas heräsi, mutta vaipui jälleen unehen. Tohtori Z. määräsi minut
jäämään sairaan luokse ja käski jonkun tunnin perästä tulla
ilmoittamaan, miten sairaan laita on.
Minä saatoin hänet ovelle. Hän läksi, sen enempää puhumatta.
Ei minusta voi koskaan tulla mointa miestä. Hän on pelkkä tiedemies.
Niin ajattelin taas. -- -- -- -- --
Parin tunnin perästä läksin hänen luokseen ilmoittamaan, että sairaan
tila oli erinomaisen hyvä. Oli myöhäinen vuoden aika. Katujen lyhdyt
ne kuumottivat niin himmeinä läpi syksyisen usman. Tohtorin
huoneesta paistoi valo.
Minä astuin eteiseen. Ovi hänen huoneesensa oli auki. Minä lähenin
ovea ja näin hänen istuvan kyyristyneenä pöytänsä yli. Hänen pieni
tyttärensä seisoi hänen vieressään, silmät punaisina itkusta.
Kumpainenkaan ei ollut kuullut minun tuloani.
Minä pysähdyin oven suuhun. Tuossa hän istui, kuuluisa lääkäri,
totisena, ja askaroitsi jotakin tärkeätä. Terävänä oli silmä jälleen, ja
vakavassa kädessä oli taanoinen pinsetti, jolla minä joku hetki sitten
olin puristanut kiinni sairaan valtasuonta. Hänen kasvonsa juonteet
olivat samat kuin äskönkin. Minä astuin lähemmäs -- enkä tahtonut
uskoa silmiäni. Pöydällä hänen edessään oli -- nukki, jota hän kannatti
vasemmassa kädessään; oikeassa oli pinsetti ja pinsetissä nuken
särkynyt nenä, jota hän verrattomalla tarkkuudella sovitteli paikoilleen.

-- "Katso tuossa se on!" huudahti hän ja ojensi nukkea lamppua kohti,
niin että se näkyi jälleen entisessä ehjyydessään. Ja pieni Hilja taputti
iloissaan käsiänsä, ja hänen silmänsä ne loistivat niin kirkkaina, niin
kirkkaina läpi kyyneltenkin. Ja lapsensa iloa nähdessään nousi isäkin
ylös, sieppasi pienosen syliinsä ja kohotti hänet korkealle. Samassa hän
huomasi minut.
-- "Kuinka sairas jaksaa?" kysäsi hän pikaisesti, pitäen lastaan yhä vielä
korkealla.
-- "Erinomaisen hyvin", vastasin minä.
-- "Jumalan kiitos!" lausui hän, otti