Novelleja II | Page 4

ja silloin ovat kaikki tiet ja polut kadonneet,
ja poloinen kulkija seisoo siinä yksinään ja neuvotonna. Ja
lukemattomat ovat ne, jotka tälle taipaleelle ovat syösseet kaikella
nuoruuden innolla ja terveydellä ja ylpeydellä, ja kuinka moni on heistä
määrän saavuttanut? Kuinka moni on nuo tuiskut ja myrskyt kestänyt
lannistumatta? Kamala taival! Ja kumminkin voisi tuollekin taipaleelle
kuka hyvänsä panna tarkat viitat, niin tarkat, ett'ei pimeyskään niitä voi
kokonaan syliinsä kietoa. Oletko sinä osannut panna näitä viittoja?
Viisikymmentä ikävuotta -- mikä suuri lahja Jumalalta; mutta
viisikymmentä vuotta täynnä tointa ja ponnistusta, täynnä siunattua
työtä ja hyödyllistä vaikutusta -- mikä verraton armo!
Viisikymmentä vuotta oli kulunut siitä kuin kirkkoherra oli
ensimmäisen joulusaarnansa kirkkoherrana saarnannut. Viisikymmentä
vuotta oli hän hellästi hoitanut ja ohjannut seurakuntaansa. Hellästi
kyllä, mutta hänen hellyytensä oli kumminkin kaukana tuosta
sairasmielisestä lauhkeudesta, jota maailmassa tavataan välistä sanoa
hyvyydeksi. Hän oli suuri ihmissydämmen tuntija, tämä kirkkoherra. Ja
juuri tähän kaiken pahan ja hyvän lähteesen hän aina suuntasikin
milloin neuvonsa, milloin nuhteensa, milloin musersi sen, milloin
rakensi sitä. Niinkuin puutarhuri, lempikukkaansa hoitaessaan, suojelee
ja vaalii sitä, mutta myös leikkaa pois semmoiset vesat ja lehdet, jotka
sen kasvamista haittaisivat, niin teki kirkkoherrakin. Tahi niinkuin
tunnollinen lääkäri ei milloinkaan ryhdy ainoastaan semmoiseen
keinoon, joka vetää haavan kiinni, vaan veitsellänsä poistaa haavan
sydämmestä itse pahan juuren, niin teki kirkkoherrakin. Ja voi kuinka
tämä veitsi teki kipeätä ja viilsi uuden tuoreen haavan vanhan
mätähaavan lisäksi! Ja jos tarvis vaati, tehtiin toinen ja kolmas ja
useampikin haava. Mutta seuraushan olikin se, että sairas terveeksi
tultuaan, kiitollisuudella suuteli tätä samaa kättä, joka oli häntä niin
kipeästi haavoittanut. Alinomaa liikkui hän ympäri avarassa pitäjästään,
täten tutustuen seurakuntalaistensa kanssa ja jakaen opetusta ja
lohdutusta. Ei ollut niin vähäistä huolta, jota hän ei olisi
kärsivällisyydellä ja sydämmellisellä osanotolla kuunnellut. Ei ollut

niin köyhää ja vaiveroista, joka ei olisi rohjennut milloin hyvänsä
mennä kirkkoherran luo, huoliansa huojentamaan, varmana siitä, että
apu ja lohdutus on sieltä saatavissa. Näin hän vähitellen saavutti koko
pitäjänsä rajattoman luottamuksen ja rakkauden.
Vaan eivät hänen toimensa pysähtyneet ainoastaan yksityisten henkien
hoitoon. Hän ei ollut niitä pappeja, joitten mielestä ihmisessä ei olekaan
muuta kuin oma itse. Hän oli sanan täydessä merkityksessä työn ja
toimen mies, ja kaiken puolisen edistyksen mies, joka tiesi, että
ihminen on maailmaan luotu yhteiskuntaa eikä omaa itseänsä varten. Ja
tässäkin kohden hän sai taistella monet kovat taistelut
seurakuntalaistensa kanssa, ennenkuin hän sai heissä heidän entisen
suuren välinpitämättömyytensä yhteisiä asioita kohtaan murretuksi.
Taistella, sanoin, mutta tämä ei ollut mitään kiivasta väittelyä siinä tahi
tässä kokouksessa, se oli hiljaista, vuosikausia kestävää selitystä,
opetusta, johdattamista, ja seuraus olikin, että kun esimerkiksi
kansakoulun asia viimein, viiden vuoden kuluttua, otettiin
kuntakokouksessa esille, niin ei ollut ainoatakaan, joka olisi vastustanut
sitä. Ja kuinka olisi ollut mahdollista vastustaa asiata, jonka hyödystä ja
tarpeellisuudesta jokaisella oli sydämmen täysi vakuutus?
Vaan pitkäksi kävisi luetella kaikkea sitä, mitä tämä mies teki, joka niin
ylenpalttisesti rakasti kansaansa. Tämän kansan keskuudessa hän eli ja
vaikutti viisikymmentä pitkää vuotta. Molemminpuolinen rakkaus sitoi
ihanan siteen paimenen ja lauman välille. Niille taas, jotka pimeyden ja
pahuuden tietä vaelsivat, oli hän pelvon ja vavistuksen esine. Hänen
nuhteluansa peljättiin enemmän kuin lain kovaa kouraa.
Näin hän eli ja vaikutti kansassaan. Kahdeksankymmentä vuotta olivat
koukistaneet tuon ennen niin uljaan, miehekkään vartalon, ja lumi peitti
päätä.
Oli jouluaatto jälleen, ja kammiossansa istui vanha kirkkoherra
yksinään kiikkutuolissa kädet ristissä. Hiljaista oli huoneessa. Silloin
tällöin kuului useamman huoneen takaa lasten iloista puhetta. Siellä
toisessa päässä taloa hääräiltiin joulukuusen ympärillä. Kirkkoherra
istui yksinänsä.

-- "Viisikymmentä vuotta!" huokasi hän.
Ja silloin rupesi hänen ohitsensa kulkemaan entisiltä ajoilta kuva
toisensa perästä. Hän näki oman elämänsä vielä kerran. Hän eli
elämänsä vielä kerran. Ja kun sitten tuli viimeinen kuva, jossa kirkkaan
joulupuun ympärillä leikki iloinen lapsilauma, joista yksi ja toinen
silloin tällöin meni hyväilemään vanhaa valkopäistä vanhusta, joka
sanomattomalla lemmellä laski vapisevan kätensä kiharaiselle päälle, --
silloin nousi hän, meni akkunan luo ja katsellen kaunista tähtien maata
lausui:
-- "Ääretöntä armoa jokikinen eletty elon hetki. Armon Jumala olkoon
kiitetty."
Samassa syöksähti sisään koko joukko lapsia, vanhan kirkkoherran
lapsen lapsia.
-- "Tule vaari, tule!" huusivat he. "Joulukuusi on jo sytytetty."
Ja kuka kädestä, kuka nutun liepeestä nyt taluttamaan vanhaa vaaria
saliin. -- -- -- -- --
Huomenna, jouluaamuna, oli saarnaava Lauri, vanhan kirkkoherran
pojanpoika, joka vast'ikään oli päässyt ylioppilaaksi. Kummallisin
tuntein istui vanha kirkkoherra aamulla rekeen pojanpoikansa viereen.
Hänestä tuntui niin sanomattoman keveältä. Tuntui kuin hän itsekin
olisi nuori ja ensimmäisellä saarnamatkallansa; tuntui kuin ei
makaisikaan luonto pitkää talviuntansa, vaan kevät olisi ja kukat
puhkeilisivat. Aamuisen taivaan tähdet ne loistivat niin tavattoman
kirkkaasti. Tuntui kuin ne olisivat päätänsä nyökyttäneet vanhalle
kirkkoherralle, joka istui tuossa poikansapojan vieressä. Hänen teki niin
hyvää sydämmessä; hän ei osannut selittää sitä.
Ja kynttilät ne paistoivat jälleen kirkkaasti, ei enää vanhassa
mustuneessa, vaan uudessa uljaassa kirkossa, ja ihana jouluvirsi
veisattiin jälleen, ja urut soittivat suloisesti, väliin pauhaten ja parkuen,
niinkuin olisivat tahtoneet hekin vuodattaa sydämmensä kyllyyden
tähän ihanaan Herran temppeliin