Novelleja II | Page 3

tunteet liikkuivat tällä haavaa seurakuntalaisissakin. Nyt
oli saarnaava ensi joulusaarnaansa heidän oma kirkkoherransa, joka oli
lähtenyt heidän omasta keskuudestaan. Tuossa istui sanankuulijain
seassa talon-isäntänä moni kirkkoherran entisiä paimen-kumppaleita;
siinä istui moni vanha talon vaari, joka oli nähnyt hänen pienenä
vilkas-silmäisenä poikasena juosta piipottelevan talon tanhualla, ja
monen vanhan emäntäisen sylissä oli hän lapsena istunut, ja moni
lempeä, vaikka työstä karkeakin käsi, oli silitellyt hänen valkoista
tukkaansa; ja lapset, tuo "elon aamukansa vilkas", olivat aina kuulleet
puhuttavan nuoresta kirkkoherrasta niinkuin jostakin, jossa kaikki
hyvyys ja laupeus ja lempeys ovat yhdistyneet lapsenkin mielen
käsittämäksi sulosoinnuksi.
Kauan oli äänetönnä nuori kirkkoherra. Tuo äkkinäinen ahdistus oli
karkoittanut hänen mielestänsä kaikki, mitä hän edellisenä iltana oli
ajatellut ja tuumaillut sanoaksensa. Mitä minun pitää tälle laumalleni
sanoani? kysyi hän itseltään. Hän ei muistanut esipuhettansa, hän ei
muistanut tekstinsä ainetta. Hän oli aikonut puhua heille miehen tavoin.
Hän oli miehenä jo elänyt maailmassa, hän oli monet ankarat taistelut
elämässä taistellut, ja hän oli aikonut puhua sanankuulijoille juuri
näistä elämän taisteluista, joihin ihminen on luotu hamasta elonsa ensi
hetkestä saakka. Ja nyt oli kaikki sekaisin ja hämmentynyt. Mutta
silloin tuli hänen sielunsa silmäin eteen tuo entinen nuori ylioppilas,
täynnä elämän toivoa, täynnä uskallusta ja täynnä lapsellista uskoa; hän
muisti nyt niin selvään tuon nuorukaisen saarnan sydänsanat ja samassa
oli hänellä koko saarnansa juoksu suunnitettu. Ahdistus oli paennut, ja
lujalla, sydämmeen käyvällä äänellä hän alotti saarnansa:

Kunnia olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille
hyvä tahto.
Ja sanankuulijat muistivat hekin silloin entisen nuoren ylioppilaan
tuossa saarnastuolissa, ja ihanat muistot heräsivät samalla jokaisessa.
Jok'ainoa kirkkoherran sana oli ennestään tuttua ja kumminkin niin
uutta ja suloista -- -- -- -- --
Oli kirkkoherran saarnassa kumminkin yksi kohta, jota ei ollut nuoren
ylioppilaan saarnassa. Mitäpä olisikaan nuorukainen osannut puhua
semmoista, mitä ainoastaan osaa puhua se, jolle Jumala on antanut
omia lapsia! Ja toiseksi: eihän ihminen milloinkaan osaa täyteen
määrään arvostaa aarrettansa, niin kauan kuin tämä aarre hänellä on;
vasta sitten kuin hän on tämän aarteensa kadottanut, kun hänen täytyy
kaivata ja ikävöidä sitä, vasta silloin hän huomaa, kuinka paljon hän
todellakin on kadottanut. Nuorukainen oli saarnannut täynnä
luottamusta ja toivoa. Hänellähän oli kaikki: hänellä oli koti ja kodissa
äiti, ja tämän kodin ulkopuolella oli elämä, ja se elämä oli tulevaisuutta
täynnä. Nuorukainen ei ollut vielä mitään kadottanut. Mutta
kirkkoherra oli jo ennättänyt kadottaa sanomattoman paljon. Tuonne
syrjäiseen penkkiin kääntyivät hänen silmänsä usein saarnan aikana.
Siinä oli kymmenen vuotta sitten jouluaamuna istunut onnellinen äiti,
joka oli silloin vuodattanut ilon ja kiitollisuuden kyyneleitä, nähdessään
poikansa, oman ainoan poikansa, seisovan saarnastuolissa ja puhuvan
sanoja satojen ihmisten kuulla. Nyt oli tuon syrjäisen sijan anastanut
vieras vaimo. Silloista onnellista äitiä ei enää ollut olemassa, paremmin
sanoen: onnellinen äiti oli nyt korkeimman onnen saavuttanut. Viime
kesänä oli hän hiljaa ummistanut silmänsä ainaiseksi, nähtyään
köyhyydessäänkin niin paljon todellista rikkautta ja saatuansa
puutteenkin-alaisessa elämässään tuta niin ylenpalttista rakkautta.
Suloisena sunnuntai-aamuna he sitten olivat laskeneet hänet siunatun
maa-emosen syliin.
Tätä äitiä kaipaili nyt kirkkoherran silmä, ja siksipä hänen saarnaansa
niin äkisti tuli uusi kohta. Hän alkoi puhua äidistä... Hyvä lukija! Eihän
tarvinnekaan minun kertoa sinulle, mitä hän sanoi. Onhan sinullakin
äiti? Silloin ymmärrät, mitä kirkkoherralla oli äidistä sanomista. Jos

äitisi on jo kuollut, niin -- sitten ymmärrät sen vielä paremmin.
Pian hän palasi aineesensa takaisin ja vei kuulijansa Betlehemiin,
seimeen, jossa tänä aamuna onnellinen äiti, maailman onnellisin äiti,
katselee lastansa, maailman Herraa. Näin saarnasi hän ensimmäisen
joulusaarnansa syntymäseurakuntansa kirkkoherrana. -- -- -- -- --
Kirkkomaalla oli lunta paljon, mutta kumminkin oli yhden haudan
ympäriltä nietokset poljettu tasaiseksi tantereksi. Se oli kirkkoherran
äiti vainajan hauta. Ihmiset näet olivat kirkosta tultuansa, aivan kuin
yhteisen suostumuksen mukaan, käyneet Leppäselän emäntä vainajan
haudalla. Miksi? -- En tiedä. Oppineet ihmiset sanovat tuota
uteliaisuudeksi ja oikuksi ja miksi sanonevatkaan. Minä arvelen, että se
oli tuommoista sydämmen vastustamatonta vaatimusta, jommoista
tunsi jokainen, tietämättänsäkään, että toinenkin tunsi sitä samaa.
Ihmissydän on sentään kummallinen kappale. Siinä on niin paljon solia
ja salaisia kätköpaikkoja, joihin on paljon romun alle paljon hyvääkin
jäänyt. Miekkoinen, joka sen hyvän perille siellä pääsee. Toisinaan taas
tuntuu minusta kuin olisi sydän tuommoinen tuhatkielinen kannel, jossa
joka kielellä on oma sävelensä; siinä on ihania ja sointuvia, siinä rumia
ja räikeitä säveliä. Mutta ihanain sävelten kielet ne ovat loitompana, ne
ovat syvemmässä. Ja mikä se milloinkin näitä kieliä heläyttää ja
vaiettaa, -- sen ties Jumala. Mutta vaikeampi vaan on saada noita
syvempiä kieliä soimaan kuin pinnempia. Suuren armon osoittaa Herra
sille ihmiselle, jonka Hän sallii heläyttää sydämmessä näitä ihanain
sävelten kieliä.
Tämmöisiä kieliä kai oli sanankuulijain sydämmessä tänään
helähdellyt!
* * * * *
Viisikymmentä vuotta!
Kuinka mitätön hetki ijankaikkiseudessa ja kuinka pitkän pitkä aika
ihmis-elämässä! Viisikymmentä vuotta! Jos katsot viittäkymmentä
vuotta tulevaisuuteen ihmis-elämässä, -- mikä kamalan pitkä,
monivaiheinen taival, jonka päätä et näe, sillä se menee synkkää

kaukaisuutta kohti. Tällä taipaleella saattaa ihmisen elämä katketa niin
tuhannen tuhannessa eri kohdassa, ja minä hetkenä hyvänsä saattaa
yllättää myrsky ja tuisku,