Novelleja II | Page 2

korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto! Ja tuntui silloin
kuin olisi hyvä henki lentänyt yli hartaan seurakunnan, ja sanomatonta
lämmintä tunsi sillä hetkellä sydämmessänsä niin vanha kuin nuori,
niin köyhä kuin rikaskin. Ja näitten sanain johdosta puhui sitten
nuorukainen, puhui teeskentelemättä, mutta vakuutuksella. Ei hän
puhunut kirjoista poimittua kaunista kieltä, vaan hän puhui semmoista,
mitä itse tiesi ja tunsi, ja mistä hän itse oli täydellisesti vakuutettu.
Tuolla hän seisoi korkealla saarnatuolissa tuo nuori mies, tuskin
lapsuuden iästä päässyt, ja puhui sadoille kuulijoille ja lailla hyvän
kylväjän kylvi silloin monta, monta hyvää siementä. Vaimoväki itki
hiljaista liikutuksen itkua; miestenkin silmistä tipahti tuon tuostakin
runsas karpaloinen. Mutta pää painuksissa penkkiin istui Lauri

maisterin äiti niin onnellisena, niin sanomattoman onnellisena. Äiti
parka! Nuolen nopeudella kulkivat hänen mielessään moninaiset
ajatukset ja muistot. Monet pitkät kouluvuodet olivat nyt kuluneet.
Kuinka monesti oli äiti parka pienessä mökissänsä haikeudella
muistellut koulussa käyvää poikaansa. Kärsineekö lapsi parka taas
kuinkakin kovaa puutetta -- oli hän ajatellut, -- kun ei taas kotoakaan
ole riittänyt hänelle moneen aikaan mitään. Lieneekö siellä komeassa
kaupungissa yhtään hyväntahtoista ihmistä, joka panisi edes paikan
poikani kyynäspäihin, sillä pianhan kuluu nuttu, jolla ei ole kumppalia.
Niin oli hän usein ajatellut. Ja Jumala yksin tietää miten moninaisia
huolia on äiti paralla, jonka lapsi on ulkona maailmassa, niin kaukana,
ett'ei äiti aina saata olla hänen luonaan, häntä opastamassa ja
vaalimassa ja hoitamassa. Mutta ne olivat ohitse nyt jo, nuo huolten
vuodet. Poika oli kunnialla käynyt alemmat koulut, ja kunnialla päässyt
siihen asemaan, että saattoi nyt jo ruveta itsestänsä huolta pitämään.
Niin, ja nyt hän seisoo tuossa seurakunnan edessä ja saarnaa suloisesti.
Ei kuullut äiti parka itse saarnaa, hänen äidillinen sydämmensä oli niin
täpöisen täynnä vaan sitä hurmaavaa tietoa, että hänen poikansa, hänen
oma poikansa se nyt puhuu sadoille ihmisille, ja ihmiset katsovat hänen
poikaansa, he näkevät kuinka hän seisoo siinä suorana ja kookkaana,
kuinka hän tuon tuostakin kädellänsä heittää tuuheata tukkaansa korvan
taakse, he kuulevat hänen puhettansa, kuulevat kuinka hän aina välistä
palajaa saarnansa sydänsanoihin ja sointuvasti lausuu: Kunnia olkoon
Jumalan korkeudessa ja maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto, ja silloin
aina tulvahtaa moni hiljainen kyynelvirta yli laitainsa ja moneen
pisaraan heiastuvat joulukynttilät. Pää kumarruksissa istui äiti koko
ajan, niin äärettömän onnellisena. Hänen vieressään istui hänen
miehensä, juureva Sakari isäntä, ja kosteaksi oli käynyt hänenkin
punaraitainen nenäliinansa, jota hän puristeli kädessään, ja jolla hän
tuon tuostakin pyyhkäisi poskeansa.
Nuorukaisen saarna lähestyi loppuansa. Hän toivotti todellista
joulu-iloa tälle seurakunnalle, jossa hän oli syntynyt, jossa hän pienenä
oli otettu Jumalan armoliittoon, jossa hän oli kasvanut, ja jossa hän
vihdoin itse oli saanut Herran alttarin edessä uudistaa kasteensa liiton.
Hän rukoili siunausta tälle seurakunnalle, jolle hän nyt, Jumalan
suuresta armosta, sai ensi kertaa julistaa pyhää evankeliumia. Eikä hän

sanonut osaavansa sen kauniimmilla sanoilla tervehtää seurakuntaa tänä
suurena juhlana, kuin mitä hän alussa oli lausunut ja joilla hän nyt
tahtoi tämän Herralle pyhitetyn työnsä lopettaakin, nimittäin: Kunnia
olkoon Jumalan korkeudessa, ja maassa rauha, ja ihmisille hyvä tahto.
Amen. -- -- -- -- --
Talvinen aurinko oli jo noussut kirkkaalle taivaalle, kun ihmiset
läksivät kirkosta, sydämmessään hiljainen tyytyväisyys ja moni hyvä
päätös. Eikä sinä päivänä pitäjässä paljon muusta puhuttukaan kuin
Lauri maisterin suloisesta saarnasta.
* * * * *
Vuosia tuli ja vuosia meni. Joulu tuli taas ja meni jälleen, jättäen
sijansa toiselle joululle. Monasti oli joulukynttilät sytytetty ja jälleen
sammutettu pitäjän vanhassa, mustuneessa puukirkossa. Monasti oli
Herran temppeli talvisen yön hiljaisuudessa kirkkaasti loistanut
korkealta asemaltaan.
Eräänä jouluna oli kirkossa taas tavallista enemmän väkeä. Mielihyvää
valaisivat kynttilät pitäjäläisten kasvoilla, kun he, aamuvirren päätyttyä,
silmäilivät ylös sarnastuoliin. Nuori kirkkoherra seisoi siinä valmiina
alkamaan aamusaarnaansa. Tämä oli ensimmäinen joulusaarna, joka
hänen oli kirkkoherrana tässä seurakunnassa saarnaaminen. Viime
Vappuna oli hän vasta muuttanut seurakuntaan. Eikä ollutkaan tämä
kirkkoherra tullut maitten ja merien takaa; eikä ollut hän ainoastaan
enemmistön valitsemana tänne tullut. Yhtenä miehenä oli seurakunta
pyytänyt saada hänet neljänneksi vaalisaarnaajaksi, ja yhtenä miehenä
olivat kaikki antaneet äänensä hänelle. Ja tuossa hän nyt seisoi
saarnastuolissa ensimmäistä kertaa oman syntymäseurakuntansa
sielunpaimenena. Ehdottomastikin muistui hänen mieleensä jouluaamu,
jolloin hän ensi kerran oli nuorena ylioppilaana noussut tähän pyhään
paikkaan. Raskaalta oli tuntunut silloin nuorukaisesta seisoa noin
keskellä ison ihmisjoukon ja puhua heille totuutta korkeuden maasta:
sen muisti nuori kirkkoherra nyt niin selvästi. Hän oli jo päässyt
lapsellisen ujostelemisen iästä, mutta sittenkin tuntui tämä hetki
hänestä raskaammalta kuin tuo entinen. Hän oli silloin sattumalta
seisonut tässä sijassa; hän oli silloin nähnyt edessään pelkkiä tuttavia ja

ystäviä. Nyt sen sijaan hän näki satoja ihmisiä, joitten kaitsijaksi
Jumala oli hänet määrännyt. Kuinka voi hän johtaa tätä suurta laumaa?
Kuinka voi hän vastata tilinteossa näistä sieluista? Ankara kysymys! Ja
tuossa he istuvat, nuo sadat ihmiset, ja katsovat häneen ja odottavat
häneltä lohdutuksen ja virvoituksen sanoja tänä suurena rakkauden
juhlana. Mitä pitää hänen sanoman heille? -- Tuskallinen ahdistus
valtasi hänet silloin. Ja tämä ahdistus nuoressa kirkkoherrassa oli
ankarampi kuin kymmenen vuotta sitten nuoressa ylioppilaassa. --
Monenlaiset