Novelleja I | Page 5

rukoili ja hän kysyi ja hän
sanoi amen ja hän sanoi amen ja minun pitää sanoa amen... Amelie,
kuinkahan on sinun laitasi taikka kuinkahan on minun laitani, mutta
jompikumpi on meistä hullu."
-- "Ei, ei, me olemme molemmat hulluja ja pelkästä ilosta; ah, jos sinä
vaan olisit kuullut..."
-- "Mutta selitä, hyvä ihminen, mikä sinun on!"
-- "Olenhan jo tuhat kertaa kahden minuutin kuluessa sanonut, että tuo
charmant Alfons on tunnustanut rakkautensa!"
-- "Sinulleko?" ja taas musteni kreivin silmissä.
-- "Michel, sinä olet sukkela tän'iltana. Salli minun vielä suudella sinua!
Beatricelle hän sen tunnusti, Beatricelle!"
Nyt ymmärsi kreivi asian.
-- "Huh!" huokasi hän helpommin. "Minä luulin taivas tiesi mitä
tapahtuneeksi."
-- "Sanothan amen?"
-- "Olen valmis antamaan lapseni tuolle kunnon miehelle; mutta hän
tulkoon tekemään formaalisen pyynnön."
Ja huomenna paroni teki sen. Hän pyysi kreiviltä sanomattoman suurta
onnea itsellensä, saada ihanan Beatricen käden, Beatricen, joka oli
hänen sielunsa pyhyys j.n.e. j.n.e.
-- "Herra paroni!" sanoi kreivi juhlallisesti. "Te tahdotte ryöstää pois
minulta vanhain päivieni ilon, ainoan riemun, mun Beatrice lapseni.
Minun pitäisi oikeastaan kysymän teiltä: rakastatteko vilpittömästi
lastani? Mutta minä tunnen teidät kunnon mieheksi ja senvuoksi en
minä sitä kysy."
-- "Hyvä on, kun et kysy," ajatteli paroni, mutta ääneensä sanoi hän:

"Teidän hyvä ajatuksenne minusta on kallis aarre minulle."
Ja he puristivat toistensa kättä, tuleva appi ja tuleva vävy.
Ennenkuin he saliin läksivät, meni kreivi pöydän ääreen ottaakseen
nuuskarasiaansa. Samassa lankesivat hänen silmänsä eräälle kirjalle,
jonka selässä oli kultakirjaimilla: "Molière." Kreivi pysähtyi ja lienee
saanut jonkun äkkinäisen ajatuksen, sillä hän jäi seisomaan paikalleen,
eikä aikaakaan, niin nousi hymy hänen huulillensa, hänen silmänsä
välähtelivät, hän napsautti sormiansa ja lausuen: "tämä on ihanata!"
läksi paronin kanssa saliin.
Siellä hän yhdisti sitten Beatan ja paronin kädet ja piti pienen puheen.
Vanha kreivi oli liikutettu ja hän olisi mielellään lausunut jotakin
jumalista tahi jonkun virren värssyn. Hän kyllä kävi kirkossa, niinkuin
kreiveillä meidän maassa on tapana, mutta nyt niinkuin ihmeeksi hän ei
muistanut muuta kuin: "Maa suur' ja avara, ja kaikk' sen tavara."
Mutta se ei nyt oikein olisi sopinut. Lopuksi kreivi lausui:
-- "Lapset, te olette nyt kihlatut, mutta teidän kihlauksenne pidämme
kumminkin vielä salassa. Minussa on nimittäin herännyt kaunis ajatus.
Minä tahdon valmistaa teille ja koko pitäjälle surpriisin,
odottamattoman huvituksen. Se vaatii kumminkin aikaa; malttakaa siis
vähän ja luvatkaa, ett'ette puhu kihlauksestanne mitään kellenkään."
Kaikki lupasivat sen.
Parin päivän perästä kumminkin kreivinna uskoi tämän asian
kuiskuttamalla rouva A:lle, vaan ei kellenkään muulle. Parin päivän
perästä kertoi rouva A. sen rouva B:lle, vaan ei kellenkään muulle.
Tämä taas teki samoin rouva C:lle, ja niin kulki asia suurena
salaisuutena rouvalta toiselle, kunnes koko pitäjän aatelinen
rouva-aapelus oli läpikäyty.
Kului viikkoja, kului kuukausi, kaksi, jopa kolmekin, mutta kreivi ei
vieläkään sallinut kihlajaisia viettää. Joka ilta istui hän lukittujen ovien
takana hyvin myöhään saakka; kreivinna ei ollut utelias, mutta
sattumalta hän kumminkin usein hiipi oven taakse ja pilkisti avaimen

reiästä. Mutta kreivi oli, luultavasti myöskin sattumalta, tukkinut sen
puumulilla sisästä päin, niin ett'ei näkynyt mitään. Tuo nyt oli
harmillista! Kreivinna kuunteli, hengitystään pidättäen, mutta ei
kuulunut muuta kuin kynän rapinaa ja paperin kahimisesta. Ja kun
kreivinna joskus illalla käänsi puhetta sinne päin ja tiedusteli
mieheltään asiaa, silloin tämä hyvin salaisena virkkoi:
-- "Kärsimystä! Minä valmistan surpriisiä!"
Vihdoin ruvettiin pitäjässä jo vähitellen epäilemään koko asiasta.
Naurahdeltiin Rauhalinnan "tulevalle surpriisille, josta ei tule mitään"
j.n.e.
Viisi kuukauta oli ummelleen kulunut, niin eräänä aamuna tuli kreivi
aamias-pöytään erinomaisen iloisena. Hän hymyili, hän tervehti
rouvaansa sanomattoman lempeästi, hän suuteli tytärtänsä otsaan ja,
pitäen kultakutrista päätä käsissänsä, sanoi:
-- "Mun oma lapseni! Pian loppuu odottamisen aika, sillä surpriisi,
jota olen valmistanut, on jo..."
-- "Valmis!" riemuitsivat kuorissa mamma ja kultakutrinen Beata.
-- "Puoleksi jo!" sanoi kreivi riemuiten.
-- "Hm!" sanoi kreivinna, ja Beata sanoi myöskin:
-- "Hui!"
-- "Niin, se on puoleksi jo valmiina, ja toivon sen piakkoin saavani
aivan loppuun. Mutta minun on ensin pariksi päiväksi mentävä
kaupunkiin sitä varten. Minä lähden jo tänään. Sylvester seuratkoon
minua."
Ja pian läksi kreivi kaupunkiin Sylvesterin kanssa.
Mutta kuka oli tämä Sylvester, jota ei edes karahteerattu millään
kunnianimellä, vaan sanottiin noin vaan yksinkertaisesti: Sylvester?
Hän oli kreivin kamaripalvelija, parran-ajaja, vouti, asiamies,

viinikellarin päällikkö, sanalla sanoen factotumi. Sylvester oli vanha
uskollinen palvelija, ja sen vuoksi kreivi aina otti hänet mukaansa
matkoille, sillä hän osasi aina kaikesta hyvin huolen pitää. Sylvester oli
vanha ukko, noin 60:n iässä, mutta erinomaisen ketterä vielä. Pieni
hän oli kasvultaan, peräti pieni, pienet oli hänellä silmät, pieni oli pää,
pienet kädet ja jalat; ihmiset sanoivat, että hänen älynsäkin on pieni,
mutta se oli vaan pelkkää parjausta. Kaikki oli miehessä pientä, paitsi
nenä, joka oli niin iso ja paksu, ett'en oikein osaa sanoakaan kuinka iso
ja paksu se oli. Kaiken isoutensa ja paksuutensa lisäksi se vielä oli
tumman punainen. Ihmiset sanoivat sen tulleen punaiseksi viinan
juomisesta, Sylvester kun muka oli kreivin viinikellarin päällikkö, mutta
se oli pelkkää parjausta sekin. Päinvastoin hän piti oikein