Novelleja I | Page 4

hän kohta neidolta itseltään. Isän luo
mennessään oli hän, nyt jo kokenut mies, hyvin rohkea ja oli varustanut
oikein mahtipontisen puheen. Mutta tuskin oli hän ennättänyt sanoa
vähän sinnepäinkään, niin isä lankesi hänen kaulaansa ja riemuissaan
huudahti: -- "Ottakaa hänet, hyvä pastori, ottakaa Herran nimeen!"
Ja tämä vastustelemattomuus kummastutti pastoria, näissä asioissa
kokenutta miestä, niin kovin, että hän lausui sangen painavasti:
-- "Jassoo!"
Ja sitten hän nai ja oli onnellinen, ja kaikki entiset unelmat provastin
tuloista, pulleasta provastinnasta, pulleaposkisista provastin-aluista
j.n.e. toteutuivat.
Mutta miten kävi Rauhalinnassa? Beata suri kauan, kun taaskin hänen
toivonsa oli mennyt; kreivinna suri myös, kun enkelit jäivät
hypittämättä, ja kreivi oli pahoillaan, että joku pastori oli ollut vähällä
tulla hänen vävykseen. Mutta aatelista ei kuulunut, ja Beata oli jo 30
vuotta vanha. Epätoivo rupesi taas valloittamaaan, mutta -- ah! niinkuin
taivaasta pudonnut enkeli tuli nyt pitäjään muuan nuori paroni Alfons,
joka oli perinyt huononpäiväisen maatilan täällä. Tämä Alfons herra oli
ollut monta vuotta ulkomailla ja saanut siellä kaikenlaisia valistuneita
käsityksiä kaikenlaisista valistuneista asioista. Hänen maatilansa oli
huono, se piti siis saataman paremmalle kannalle. Mutta mistä varoja?
Luottamusta hänellä ei ollut, tilaan ei kukaan kiinnikettä olisi ottanut?
Tuosta pulasta pelastivat hänet ulkomailla saamansa valistuneet
käsitykset: hän päätti naida. Rikas morsian kun oli tarjona
Rauhalinnassa, teki kreivi itsensä tutuksi taloon, ja pian sai hän
valloitetuiksi kaikkien sydämmet puoleensa, ensin kreivinnan, sitten
kreivin ja sitten Beatan. Hän oli kaunis mies, osasi puhua niin paljon
kaunista ulkomailta, hänellä oli kaunis barytoni-ääni ja hän soitti
Meyerbeerin Hugenottejakin oikein kauniisti. Entäs hänen käytöksensä?
Kreivinna sanoi, että hän on koko mies täynnä noblessia ja elegansia ja
että hän on spirituelli ja -- sanalla sanoen hän oli gentleman. Ja kun he

sitten noin illalla soittivat Beatan kanssa Hugenotteja à quatre mains, ja
kun paroni tuon tuostakin loi Beataan katseen täynnä ihastusta, ja kun
hänen sydämmestään pääsi syvä huokaus, silloin kreivinna ja kreivi,
istuen sohvalla, katsahtivat toisiinsa säihkyvin silmin.
-- "Hän on charmant," kuiskasi kreivinna.
-- "Charmant!" kuiskasi kreivi.
Ja sitten he vielä yhdessä kuiskasivat:
-- "Oikein charmant!"
Ja niin tuli kerran kaunis ilta. Tähdet tuikkivat taaskin taivaalla; paroni
ja Beata istuivat jasmiinimajassa kahdenkesken. Ja siinä puheli paroni
kauan aikaa hyvin kauniisti. Viimein hän lausui:
-- "Ihana Beatrice! Usein olen kysynyt itseltäni, miksi elän vielä,
miks'en kuollut etelämaan hekumalliseen ihanuuteen tahi miks'en
kuollut taistellessani Algerian tiikerien kanssa. Miksi säästi minua
kohtalo ja viskasi minut tänne kylmään Pohjolaan? Ja minä olen saanut
viimeinkin vastauksen. Täällä kylmässä Pohjolassa olen löytänyt
palavimman rakkauteni esineen. Neiti" -- ja nyt laskeutui paroni
polvillensa -- "minä rakastan teitä, niinkuin koskaan on voinut rakastaa
nuorta aatelisneitoa nuori aatelismies, joka" ... paroni yritti sanoa: joka
on saanut ulkomailla valistusta, mutta niin hän ei kumminkaan sanonut,
vaan jatkoi: "joka, nähtyänsä eteläisen ihanimpia kukkia, on täällä
kylmässä Pohjolassa kumminkin löytänyt kukan, jonka rinnalla
eteläisen ihanuudet kalpenevat, vaalistuvat, raukeavat tyhjään. Neiti,
siinä vilpitön rukoukseni; minä odotan mitä te siihen sanotte."
-- "Amen!" huusi nyt kuin kerran ennenkin eräs ääni heidän takanaan.
Se oli kreivinna, joka taaskin aivan sattumalta oli lähestynyt
jasmiinimajaa ja aivan sattumalta kuullut heidän puheensa.
-- "Amen!" riemuitsi hän, "niin sanoo tyttäreni, minä tiedän sen, vaikka
hänen kainoutensa ei salli sen sanan tulla sydämmestä ulos, ja 'amen'
sanon minäkin!"

Ja niin sitten lupasivat sillä hetkellä kaksi autuasta sielua toisillensa
ikuisen rakkauden, ja sitä olivat todistamassa Rauhalinnan vanha
kreivinna ja taivaan kirkkaat tähdet.
Rakastuneet menivät sitten soittamaan Hugenotteja, mutta kreivinna,
onnensa tunteiden ylenpalttisuudessa, riensi kreivin kammioon ja
tuskin oli oven saanut auki, niin jo huudahti:
-- "Michel! Michel! Sanothan sinäkin amen!" ja kreivinna lankesi
miehensä kaulaan ja suuteli häntä, mitä ei ollut tehnyt 20:een vuoteen.
Kovin kummastui kreivi, keskeytettynä näin äkkiä. Hän pyykkäsi
suutansa ja oudostuneena kysyi:
-- "Pitääkö minun sanoman amen, ja mihin?"
-- "Mihin? Siihen kauniisen rukoukseen!"
-- "Herran tähden, Amelie, mitäs puhutkaan?"
-- "No, voi, voi, kun et sinä ymmärrä! Tiedä sitten, että minä omilla
korvillani kuulin, kuinka kauniisti hän rukoili. Hän sanoi ensin, kuinka
kuumassa etelän maassa on paljon tiikerejä ja jalopeuroja, ja kuinka
siellä kasvoi daadeleja ja palmuja ja muita Afrikan kukkasia ja kuinka
hän sitten oli tullut kylmään Pohjolaan, jossa oli niin lämmin ja
kaikista kauniimpia kukkia ja ... ja ... en minä osaa niin sanoa, kuinka
kauniisti hän rukoili, ja sitten hän kysyi mitä hän siihen sanoo ja hän
sanoi amen ja minä sanoin amen ja sinun pitää myös sanoa amen."
Jo nyt Rauhalinnan vanha kreivi säikähti. Kaksi neljättäkymmentä
ajast'aikaa oli hän elänyt Ameliensa kanssa onnellista avioelämää.
Kreivinna oli aina ollut niin lempeä ja hiljainen. Mutta nyt äkkiä hän
oli läähättäen tullut suutelemaan miestänsä, ja hänen silmänsä
paloivat niin kummallisesti ja tuo sekanainen puhe -- huh! Kreivin
mielessä heräsi hirveä ajatus: olisiko rakas Amelie yht'äkkiä tullut
hupsuksi? Kreivi hyppäsi tuoliltaan, hän vapisi, hänen silmissään
musteni; hän tarttui päähänsä molemmin käsin ja jupisi itsekseen:
-- "Mitäs tämä nyt merkitsee? Tiikerit ja jalopeurat ... Afrikan

kukkaset ... Pohjolan kylmä lämmin ... ja hän